Blogiteksti 5, 13.9.2021
Kirjoittaja
Vilja Keskimäki
Tänään oli viimeinen mentorointitapaamiseni Eriikan kanssa. Puolen vuoden mentorointijakson aikana on tapahtunut yllättävän paljon. Olen saanut kirjoittaa työkseni enemmän kuin talvella uskalsin odottaakaan, niin kirjoittajahuoneessa kuin yksinkin. Nyt sitten olen aloittanut käsikirjoittamisen maisteriopinnot, palannut opiskelijaksi kolmen vuoden töiden tekemisen jälkeen. Uuteen rooliin on vielä tottumista, mutta päivä päivältä opin taas muistamaan, että saan valita junissa ja elokuvateattereissa sen “opiskelijan”.
Viimeisessä etätapaamisessamme keskustelimme Eriikan kanssa siitä, miten säilyttää neutraali suhtautuminen omaan tekstiin koko kehittelyprosessin läpi. Materiaali muodostuu muutamassa kuukaudessa helposti hyvin henkilökohtaiseksi, ja sitä voi unohtaa, että tuotantoa on itseasiassa mukana kehittelemässä useita ihmisiä, joilla on antaa oma panoksensa ja palautteensa. Tilaustöiden tekeminen esimerkiksi on aina tasapainottelua, sillä tarinan pitää vastata tuotantoyhtiön visiota mutta samalla olla kirjoittajansa näköinen. Välillä hukutan todellisuudentajuni työhuoneen hämäriin nurkkiin, ja on hyvä muistuttaa itseään siitä, että lopulta työt ovat vain töitä. Vaikkakin aika ihania sellaisia.
Kokonaisuudessaan mentoroinnissa mukana oleminen on antanut minulle paljon. Eriikka oli todella avoin ja kannustava mentori, hän kuunteli urahuoliani ja -toiveitani kärsivällisesti, ja tarjosi ihanan rauhoittavia neuvoja. Tällainen mentorisuhde on todella arvokas, sillä aloittelijana kilpailullisella alalla havahdun joskus siihen, että yritän jatkuvasti vain suorittaa ja olla mahdollisimman ammattimainen. On siis ollut todella helpottavaa jakaa ajatuksia ja peilata omia kokemuksia kokeneemman kirjoittajan kokemuksiin. Olen saanut hyödyllisen muistutuksen siitä, että kaikki ovat joskus aloittaneet jostain, ja suurin osa vieläpä kamppaillut samanlaisia haasteita vastaan. Olen kiitollinen tästä kokemuksesta, jonka myötä tulevat koettelemukset tuntuvat taas vähän vähemmän uhkaavilta. Elokuva-ala tarvitsee enemmän juuri tätä, lempeää yhteistyötä toistemme ja eritoten itsemme kanssa.
