Mentorit Syksy 2020

Sari Aaltonen
Elokuvaaja F.S.C

Menin vuonna 1998 Turun Taideakatemiaan elokuvalinjalle, josta jatkoin Taideteolliseen korkeakouluun. Valmistuin vuonna 2010 Taiteen maisteriksi, eli elokuvaajaksi. Koko opiskeluaikani työskentelin aktiivisesti eri tuotannoissa. Aluksi muiden koulujen tuotannoissa, sitten kalustovuokraamossa ja pikkuhiljaa oikeissa elokuvatuotannoissa. Tein kamera-assistentin töitä niin suomalaisten kuin ulkomaalaistenkin kuvaajien kanssa ja opin siinä samalla kuvaamisesta ja ammatin ongelmanratkaisukeskeisyydestä enemmän, kuin koskaan olisin voinut kuvitellakaan. Ajattelen, että tämä työskentely oli minun kolmas, ja konkreettisin elokuvakouluni.

Olen kuvannut sekä fiktiota että dokumenttielokuvia. Rakastan kumpaakin ja olen onnekas että saan tehdä molempia. Viimeisin pitkä elokuva fiktion puolella on Teemu Nikin Nimby, joka on vielä jälkituotantovaiheessa. Viimeisin Tv-sarja on AJ Annilan kanssa tehty Nyrkki Elisa viihteelle ja parhaillaan kuvaan Susanna Helken pitkää dokumenttielokuvaa, joka kulkee työnimellä Hoivatyön laulu. Kuluvana syksynä olen myös opettanut sekä Helsingin evankelisessa opistossa että Aalto yliopistolla. Se on ollut mahtava uusi aluevaltaus, joka on vastavuoroisesti opettanut itselle valtavasti uutta.

Kuvaaminen, niinkuin varmasti kaikki muutkin elokuvan osa-alueet, on ammatti jossa ei ole koskaan valmis. Koen, että vasta nyt alan nähdä metsää puilta. Osaan kommunikoida, olen oppinut kysymään. Osaan laittaa sivuun makeat kuvat ja tekniset muotivirtaukset ja kaivella elokuvan ydintä, sillä ajattelen, että vasta kun oikeasti tietää, mitä ollaan kertomassa ja kenen näkökulmasta, voi alkaa ratkoa sitä, miten, missä ja millä välineillä sitä tehdään. Oppiminen omalla polullani tarkoittaa myös sitä, että joku aihealue on aina vähän ”nousussa” minulle itselleni. Pitkään olen ollut innoissani sisällöstä, kohtauksen perimmäisestä ja pohjimmaisesta tarkoituksesta. Nyt nousussa tuntuu olevan kohtauksen sisällön ja tilan suhde tai suhteettomuus. Mitä kohtaukselle tapahtuu jos se sijoittuukin asunnon sijasta ruuhkabussiin, uima-altaaseen tai myrskyyn?

Fiktion parissa osaisin uskoakseni eniten auttaa sisällön ja muodon suhteen löytämisessä, fokuksen tarkentamisessa ja visuaalisen maailman rakentumisessa. Ohjaaja-kuvaaja -suhteen kommunikaatiossa, ennakkosuunnittelun valtavassa merkityksessä ja siinä, miten abstrakteista hahmotelmista lähdetään kohti konkreettista elokuvaa. Miksen myös konkreettisissa teknisissä ongelmissa tai ylipäätään halussa edetä uralla.

Dokumentin puolella sisältökeskustelu on vielä kiehtovampi. Kuinka kuvata jotain, joka vain suunnittelematta tapahtuu? Kuinka jakaa kohtausta kuviksi? Kuinka nähdä ohjaajan silmin? Kuinka elää hetkessä? Miten olla ihmisen ihmiselle, minne laittaa kuvaajan ja kuvattavan rajat? Loputtoman kiehtova ja arvoituksellinen dokumenttikuvauksen maailma antaa mielestäni runsaasti aihetta muodon ja sisällön suhteen keskustelulle.

Mielelläni keskustelen myös kommunikaation yleisestä tärkeydestä, johtamistavoista, itsekurista ja oman rajallisuuden hyväksymisestä, yhteistyön voimasta ja siitä, miten kuvaajan ratkaisut vaikuttavat muun työryhmän toimintaan.

Mentorointi onnistuu suomeksi, englanniksi ja jotakuinkin myös ruotsiksi.

Mieluiten tapaan kasvotusten kahvin äärellä, koska siinä ajassa kun skypen äärellä on huudettu vartti, että kuuletkosämua?, on oikeassa kohtaamisessa päästy jo paljon pidemmälle.

Kari Kankaanpää
Elokuva- ja TV-lavastaja 

Olen ammatiltani elokuva- ja TV-lavastaja. Olen ollut alalla aktiivisesti nyt noin kolmetoista vuotta lavastaen pääsääntöisesti pitkiä näytelmäelokuvia. Tällä hetkellä teen juuri 11. elokuvaani päälavastajana. Merkittävimpinä töinäni mainittakoon Juho Kuosmasen ohjaama Hymyilevä mies, joka voitti Cannesin elokuvafestivaaleilla pääpalkinnon Un certain Regard – sarjassa. Muita merkittäviä töitä minulle ovat olleet Mia Tervon ohjaama Aurora, sekä Rike Jokelan ohjaama Kanelia Kainaloon, Tatu ja Patu. Hymyilevä mies valittiin kriitikoiden toimesta vuosikymmenen merkittävimmäksi elokuvaksi sekä Mia Tervon ohjaama Aurora oli samaisessa äänestyksessä toisena. Lisäksi olen voittanut parhaan lavastuksen Jussin ensimmäisestä lavastamastani pitkästä elokuvasta Hella W.    

 Olen tehnyt kansainvälisiä tuotantoja muun muassa Venäjällä, Baltian maissa, Englannissa,  Luxemburgissa, Espanjassa, Uudessa Seelannissa sekä Norjassa.

 Haluan osaltani edesauttaa suomalaisen lavastusosaston kehittymistä. Parasta ulkomailla työskentelyssä on ollut nähdä, miten muualla toimitaan ja poimia parhaat tavat Suomeen käytettäviksi. Suomen elokuva- ja TV-ala on kovaa vauhtia kansainvälistymässä, joten kansainvälisten työntekotapojen omaksuminen on tärkeää.

Mentorina painottaisin isojen tuotantojen lavastusosastojen hallintaa ja logistiikkaa. Iso osa lavastajan työssä toimimisesta on logistiikan hallintaa. Tämä on ainakin itselle asia, jota olisin toivonut painotettavan koulussa, mutta jonka olen itse saanut oppia pääasiassa kentällä työskennellessäni. Kun hahmottaa miten iso lavastusosasto toimii, on huomattavasti helpompaa skaalata isosta pienempään kuin toisinpäin.

 Logistiikan lisäksi itselleni tärkeä asia on ollut lavastajan identiteetti ja asema tuotannossa, sekä se, miten käyttäytyä ja toimia päävastuullisena kotimaisissa ja ulkomaisissa tuotannoissa.

 Haluisin painottaa työryhmän merkitystä lavastajan työssä ja kannustaa muitakin tekijöitä pois yksin yömyöhään puurtamisesta. Lavastajan ammatti on mitä mielenkiintoisin, kunhan muistaa, että kyseessä on kuitenkin vain työ ja väsyneenä ja huonosti valmistautuneena ihanteellisinkin projekti voi kääntyä hyvin raskaaksi koettelemukseksi.  

Nunnu Karppinen
Toimitusjohtaja

Olen kohtalon oikusta elokuva-alalle ajautunut, mutta rakkaudesta lajiin siellä pysynyt yhteiskuntatieteilijä. Avoimuus ja uteliaisuus uusia juttuja kohtaan ovat olleet elämässäni keskeisempiä piirteitä kuin täsmällinen urapolun suunnittelu tai jonkun tietyn tavoittelu, mutta kyllä tällaisella jonkinasteisella ajopuumenetelmälläkin on paljon mielenkiintoista päässyt tekemään. Päätettyäni kansainvälisen politiikan opiskelut Britanniassa (pääaineena kriittinen turvallisuuspolitiikka – kuinka kauas sitä voikaan seilata!) muutin viideksi vuodeksi Italiaan, jossa työskentelin suomalaisten pk-yritysten kansainvälistymisen parissa. 

Vuonna 2008 palasin Suomeen ja siitä lähtien olen ollut elokuva-alalla hyvin erilaisissa rooleissa: perustin ja vedin Lapin elokuvakomissiota sen ensimmäiset viisi vuotta, eli markkinoin Lappia kuvauspaikkana, kehitin paikallisia palveluita tuotantojen tarpeiden näkökulmasta ja kohtautin vierailevia tuotantoja paikallisiin osaajiin. Lapista siirryin Helsinkiin, ja toimin neljä vuotta toiminnanjohtajana Audiovisual Finlandissa, jonka tehtäviä nykyinen APFI hoitaa. Keskeistä kohderyhmää tuossa(kin) työssä olivat tuottajat joille rakentelin kansainvälistymishankkeita ja lobbasin yhdessä alan muiden toimijoiden kanssa tuotantokannustinta, muun muassa. Keskeiset alan kansainväliset tapahtumat tulivat tutuiksi jo Lapin aikoina, ja AVF:n aikaan niiden koluaminen tietysti jatkui. Viimeiset reilut kaksi vuotta olen työskennellyt yksityisten sijoittajien kanssa elokuva-alan rahoituksen parissa.

Leimallisia elementtejä melkeinpä kaikissa tehtävissäni on ollut kansainvälisyys ja kansainvälistyminen, verkostot, liiketoiminnan kehittäminen, tiimit ja tiimien vetäminen; ja markkinointi, lobbaus, ja pitchaus. Noiden teemojen ympärillä tunnen olevani mukavuusalueellani ja niihin liittyen minulla on ehkä eniten annettavaa, mutta toki vaihdan innolla ajatuksia myös muista asioista. Alan ominaispiirteet ovat niin mielenkiintoiset, että niistä kyllä varmasti juttua riittää!

Voit tästä tutustua Nunnun LinkedIn-profiiliin.

Paula Korva
Käsikirjoittaja, ohjaaja

Olen Helsingissä asuva, lappilaislähtöinen käsikirjoittaja ja ohjaaja. Olen ohjannut komediasarjoja (Rehtori, Konttori) ja toiminut eri rooleissa käsikirjoituspuolella. Valmistuin taiteen maisteriksi Aalto-yliopiston Elokuvataiteen ja lavastustaiteen osastolta vuonna 2015. Valmistumiseni jälkeen olin itse tuottaja Miia Haaviston mentoroitavana WIFT Finlandin ensimmäisessä mentorointiohjelmassa.

Synnyin ja vartuin pohjoisen pikkukaupungissa Kemijärvellä. Etelän taidekouluihin oli matkaa 900 kilometriä ja henkistä etäisyyttä vielä enemmän. En edes tuntenut muita taiteilijoita kuin paikallisen lausuntataiteilijan. Hänellä oli baskeri. Siispä lukion jälkeen päätin hommata järkevän ammatin ja menin Helsingin yliopistoon opiskelemaan taloustiedettä. Piipahdin rahoitusalalla toteamassa, ettei toisten rahojen hoitaminen ole minua varten ja päädyin lehti- ja tv-uutisten toimittajaksi. Vasta pitkälle päälle parikymppisenä rohkaistuin hakemaan elokuvakouluun ja huomasin löytäneeni alan, josta en koskaan haluaisi jäädä eläkkeelle.

Oma työkokemukseni on pääasiassa fiktiivisten tv-sarjojen puolelta, mutta olen tehnyt myös dokkareita, asiaohjelmia ja teatteria. Ja kaiken lomassa myös pari lasta. Vaikka lapset tuovat omat haasteensa työntekoon, jännällä tavalla lasten saaminen on jopa helpottanut omaa tekemistä.

Olen saanut urani ja elämäni varrella apua ja rohkaisua monilta ihanilta naisilta ja miehiltä. Usein tärkeät sanat on lausuttu juuri ratkaisevalla hetkellä, kun on jo tehnyt mieli luovuttaa. Mentorina haluan jakaa tätä hyvää eteenpäin. Uskoisin, että minusta olisi parhaiten apua aloittelevalle käsikirjoittajalle tai ohjaajalle — tai tekijälle, joka haluaa siirtyä näihin työtehtäviin. Tarjoan oman kokemukseni tv-sarjan tekemisen eri työvaiheista sekä vastaavan käsikirjoittajan, jaksokirjoittajan että ohjaajan näkökulmasta. Voin myös kommentoida ideoita ja lyhyitä tekstejä (varsinaiseen dramaturgin työhön ei aika riitä) ja miettiä, miten edetä niiden kanssa. Ennen kaikkea tarjoan keskustelukumppania, jonka kanssa hahmottaa omia toiveita ja tavoitteita.

Ohjaajan työtä usein mystifioidaan ja ohjaajat itsekin varjelevat työmetodejaan. Itse pyrin demystifioimaan ohjaajan ammattia jo elokuvakoulun kirjallisessa lopputyössäni, johon haastattelin useita elokuvaohjaajia heidän työmetodeistaan. Jatkan mielelläni samaa keskustelua, jos aihepiiri kiinnostaa. 

Mentorointi luonnistuu suomeksi ja englanniksi. Tapaamiset onnistuvat niin etänä kuin kasvotustenkin, mentoroitavan asuinpaikasta ja korona-tilanteesta riippuen. 

Tarja Kylmä
Käsikirjoittaja

Rakastan fiktiivisiä henkilöhahmoja. Niiden alullepanemista, niiden kanssa leikkimistä, niiden ajamista pahoihin paikkoihin (joskus käy hyvin huonosti) ja kaikkea sitä työtä, mitä niiden ja tarinoiden eteen pitää tehdä. 

Valmistuin vuonna 2006 Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen osaston ensimmäiseltä MA-käsikirjoituslinjalta. Tein lopputyöni henkilöhahmoista, ja sillä tiellä ollaan: Ensimmäinen pitkä elokuvani oli Hanna Maylettin ohjaama Erottamattomat (2008), viimeisin valmistunut työni Ylen tilaama kuusiosainen draamasarja Invisible heroes (2019), jonka kirjoitin yhdessä chileläisen Manuela Infanten kanssa.

Kirjoittaja käyttää työssään muistia, mielikuvitusta ja taustatutkimusta. Lähdemateriaalin tutkiminen on tärkeää ravintoa mielikuvitukselle, ja olen tyytyväinen silloin, kun saan tehdä perusteellista taustatutkimusta henkilöiden ja tarinoiden luomiseksi. Ennen käsikirjoittajaksi ryhtymistä valmistuin lapsuuden toiveammattiini eläinlääkäriksi, ja kunnaneläinlääkärin töiden ohella tein väitöskirjan perinnöllisestä sokeutumisesta. Tutkiminen ja kirjoittaminen kutkuttavat samaa uteliaisuutta ja vaativat vuorovedoin kärsivällisyyttä ja uutta ajattelua.

Aika-ajoin opetan ja teen dramaturgin töitä. Opettaminen auttaa kertaamaan niitä asioita, jotka ovat keskeisiä ja jakamisen arvoisia. Etsimään niitä asioita, joita kirjoittajana pitää harjoitella: Avoimuutta, rohkeutta, kommunikointia. Dramaturgina otan haasteeksi saada toisen kirjoittajan jutusta paras mahdollinen, oli kyse sitten fiktiosta tai dokumentista. Tarkan lukemisen treeniä kirjoittaja ei voi koskaan saada liikaa.

Käsikirjoittaminen vaatii sitkeyttä ja kykyä sietää epävarmuutta. Tämän ymmärtää kollega, joka muistuttaa, että kohtauksen sisällä, niiden tyyppien kanssa, voi leikkiä kuin kuusivuotias, mutta viisikymppisen työkaluilla.

Taru Mäkelä
Ohjaaja

Olen Taideteollisen Korkeakoulun Elokuvataiteen linjalta viime vuosituhannella valmistunut elokuvantekijä. Toimin ohjannut tähän mennessä kuusi pitkää näytelmäelokuvaa, elokuvateatterilevityksen saaneita pitkiä dokumenttielokuvia, televisioelokuvia ja -sarjoja. Lisäksi olen ohjannut kuunnelmia ja lukuisia teatteriesityksiä. Minulla on elokuvaajamieheni kanssa tuotantoyhtiö, Kinosto Oy, jonka alkujaan perustivat elokuva-alalle ryhtyneet isovanhempani. Se täyttää v. 2020 sata vuotta. Olen toiminut alalla 35 vuotta, enkä ole suunnitellut jääväni eläkkeelle seuraavan 20 vuoden aikana. Tähänastisen työ- ja elämänkokemukseni perusteella uskon voivani tukea ja selkeyttää sellaisen elokuvaohjaajan näkemystä, joka haluaa tehdä työtä ja elää samaan aikaan.

Oma näkeymykseni työhön on ihmislähtöinen. Ohjaaminen on johtamistehtävä, jossa taiteellisesti parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen ei voi päästä pelon ja hajoittavan kaaoksen kautta. Entistä Lotta-johtaja Fanni Luukkosta vapaasti lainatakseni: Järjestelykyky on se voimavara, jolla raskainkin taakka nousee. Elokuva-alalla ihminen voi elää täysipainoista, normaalia elämää, elokuva ei ole poikkeustila. Jos niin haluaa, voi perustaa perheen, kasvattaa lapset ja hoitaa vanhempansa kunniallisesti hautaan, ilman että taiteesta pitää luopua. Ja taidetta voi tehdä ilman että ihmissuhteet muuttuvat savuavaksi tuhkakasaksi, taiteen alttarille teurastetuiksi ihmisuhreiksi.

Elokuvan tekeminen on henkisesti ja emotionaalisesti palkitsevaa, kollektiivisessa flow-tilassa tapahtuvaa luomistyötä, jonka äärellä tärkeintä on nöyryys ja aito ihmisten kohtaaminen. Elokuva-ala on toisaalta hyvin kilpailullinen, jopa armoton ja raadollinen rahan ja vaikutusvallan härkätaisteluareena. Rahalle on aina ottajia, mediaseksikäs paikka auringossa on kapea spotti, johon poskenkääntäjillä ei koskaan ole mitään asiaa. Miten yhdistää rahan ja vallan pelien vaatima periksiantamattomuus, omien rajojen puolustaminen ja sinnikkyys luovaan työhön, jossa vaaditaan täysin toisia ominaisuuksia: herkkyyttä ja lähes loputonta empatiakykyä? Uskon, että tätä kysymystä moni tekijä pyörittelee mielessään muutamankin aamuyön tuntina. Joskus uskon, että minulla on joskus vastaus tähän, joskus taas ei.

Olen avoin keskustelemaan hämmentyneen epäilijän kanssa. Jokaisella on oma polkunsa. Omalla tielläni on aina ollut joku ihminen, joka on sytyttänyt kynttilän silloin kun olen luullut olevani pimeimmässä paikassa. Ja kas: polun pää on jälleen löytynyt, matka jatkunut.

Elina Pohjola
Tuottaja

Olen ammatiltani elokuvatuottaja. Olen toiminut lähes koko työikäni elokuvien parissa. Ennen tuottajaksi ryhtymistä työskentelin useissa eri tuotantoyhtiöissä tuotantopuolen tehtävissä: tuotantoharjoittelijasta apulaisohjaajaan. Tätä ennen ehdin olla myös mm. hampurilaisravintolassa sekä merillä töissä.

Valmistuin Turun Taideakatemiasta medianomiksi 2007 ja Aallosta Elokuvataiteen osastolta maisteriksi 2014. Perustin oman tuotantoyhtiön Pohjola-filmin vuonna 2009, ollessani Taikissa kolmannella luokalla. Sen jälkeen olen tuottanut niin lyhyitä kuin pitkiä elokuvia ja tv-sarjoja, sekä dokumentteja että fiktiota. Vuonna 2018 Leila Lyytikäinen tuli yrityksen osakkaaksi ja tuottajaksi, ja Pohjola-filmin nimi muuttui muotoon Citizen Jane Productions. Nyt johdamme tuotantoyhtiötä Leilan kanssa yhdessä. Viimeisiä tuotantojamme ovat mm. dokumentaarinen sarja EVA Eva Wahlströmistä (Viaplay) sekä Klaus Härön pitkä elokuva Elämää kuoleman jälkeen.

Erilaisia tuottajia, erilaista tuottajuutta ja tuottamisen tapoja on lukemattomia, ei ole olemassa yhdenlaista tuottaja-sapluunaa. Tämä on mielestäni äärimmäisen mielenkiintoista, ja oman tuottajaidentiteetin löytäminen yksi avainasioista. Keskustelen siis mielelläni tuottamisesta ja tuottajuudesta sekä yrittäjyydestä. Koen olevani itse hyvin ihmislähtöinen tuottaja. Kun ihmiset voivat hyvin ja ryhmällä on luottavainen ja turvallinen olo, syntyy parhaat lopputulokset. 

Mentorointi onnistuu suomeksi ja englanniksi.

Jani Pösö
Tuottaja

Olen toiminut urani aikana useissa eri rooleissa. Ennen ryhtymistäni täysipäiväiseksi tuottaja-käsikirjoittajaksi olin perustamassa kahta mainostoimistoa, kansainvälistämässä suomalaista muotibrändiä, työskennellyt copywriterina, luova johtajana, levykauppiaana ja kokeillut muusikkoutta semi-protrumpetistina. Nyt johdan yhdessä Teemu Nikin kanssa It’s Alive Films - tuotantoyhtiötä, jonka parin viime vuoden tuotoksiin kuuluvat mm. Armomurhaaja, Sekasin TV-sarja ja All Inclusive -lyhytelokuva. 

Minulta saat ainakin omakohtaisia vinkkejä elokuvatuottajan ammatista, kansainvälistymisestä, pienen kasvavan yrityksen johtamisen iloista ja suruista sekä yrittämisestä yleensä. Tähän heti yksi vinkki: usein kun itse valitsee mentorin, tulee helposti päädyttyä sellaiseen tyyppiin, jonka ajatukset sopivat parhaiten omien kanssa yksiin. Silloin saattaa käydä niin, että tulee vain vahvistaneeksi omia käsityksiään ja mielipiteitään. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, sillä pidän omista mielipiteistäni. Uskon kuitenkin, että aiheet löytyvät mentoroitavalta itseltään. Siksi en halua tässä itseäni enempää kehua ja ajatuksiani valaista…

Ilja Rautsi
Käsikirjoittaja, dramaturgi

Olen ollut päätoimisesti käsikirjoittaja ja dramaturgi vuoden 2016 alusta, eli elättänyt itseni tällä työllä vasta neljä vuotta. Käsikirjoituksen opinnot aloitin Aallossa eli silloisessa TaiKissa 2006, mutta maisterinpapereita en ole vieläkään saanut, koska lopputyön teoriaosion viimeistely häviää koko ajan prioriteeteissa kirjoitushommille. En siis välttämättä ole paras mentoroimaan esim. opiskelun ja töiden tasapainon suhteen. 

Tein vuodet 2012-2016 erinäisten eri vaiheissa kaatuneiden ja edenneiden elokuvahankkeiden ohella Nyt-liitteen viikon tv-elokuvat -palstaa (useimmiten kaksi lausetta ja kaksi tähteä per elokuva), joka mahdollisti keskittymisen niihin hankkeisiin, joista olin intohimoinen. Valmistuneita töitä käsikirjoittajana ovat lyhyt poikien kasvudraama Neliapila (2016, ohjaaja Juha Lankinen, tuotanto Silva Mysterium) sekä suomalaiseen showpainimaailmaan sijoittuva pitkä dokumentti Spandex Sapiens (2016, ohjaaja Oskari Pastila, tuotanto Emerald Gate Industries). 2018 kirjoitin ja ohjasin lyhyen kauhukomedian Helsinki Mansplaining Massacre (tuotanto Bufo) ja tänä vuonna ilmestyy sen ”henkinen jatko” Night of the Living Dicks (Bufo, https://areena.yle.fi/1-4355398). Vuonna 2021 on tulossa kirjoittamani pitkä kauhudraama Pahanhautoja (ohjaaja Hanna Bergholm, tuotanto Silva Mysterium) ja tänä vuonna menee kuvauksiin Emmi Itärannan scifiromaanista Teemestarin kirja sovittamani tieteisdraama Veden vartija (ohjaaja Saara Saarela, tuotanto Bufo). Tulevaisuudessa voit siis nähdä onko jutuissani järjen häivää. Dramaturgina olen toiminut mm. elokuvissa Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset (2017), Jättiläinen (2016) sekä syksyllä 2020 tuleva Metsäjätti. 

Vanha sanonta on: ”kirjoita mistä tiedät”. Minusta parempi olisi ”kirjoita mitä tunnet” - tieto on aina tutkittavissa, tunne ja sen konteksti ovat vain sinun annettavissasi. Kunkin kirjoittajan olisi tärkeä hahmottaa omat vahvuutensa, epävarmuutensa ja työprosessinsa. Kehittääkseen näitä kaikkia kannattaisi myös aika ajoin tietoisesti sohia, sekä pakottaa itsensä sen kuuluisan mukavuusalueen ulkopuolelle. Usein sinne ovat puskemassa niin monet muut, ettei kirjoittajalle välttämättä tule mieleen itsekään hoitaa hommaa. Mutta mitä paremmin tuntee itsensä ja prosessinsa, sitä helpompi on tunnistaa niitä tilanteita ja ihmisiä, joista menee väärällä tavalla lukkoon ja työn sekä psyyken jälki kärsii. Ja siitä ei hyödy kukaan, joten oman kokemukseni mukaan asian kanssa kannattaa olla avoin ja käytännöllinen. Mitä auttaa selvästi on hyvät välit ja selkeä kommunikaatio ohjaajan ja tuottajien kanssa. 

Työn kannalta keskeisiä asioita, joista elokuvakoulussa ei ainakaan omalla kohdallani juuri opetettu ovat ainakin työparien valinta sekä projektien kehittelyn kestoon valmistautuminen ja valmentaminen, joka saattaa elokuvapuolella hyvässäkin tapauksessa olla viisi vuotta (tv-maailmasta minulla ei oikeastaan ole kokemusta). Nämä linkittyvät toisiinsa siinä, että hankkeen alussa on paras olla hyvä kutina siitä, että juuri näiden ihmisten kanssa haluankin kehitellä elokuvaa seuraavat puoli vuosikymmentä, yhtä väistämättömien hyvien ja ristiriitaisten vaiheiden läpi. Samoin pitäisi olla kyky unohtaa hanke aina version jälkeen, että sen voi taas nähdä tuorein silmin, kun palataan seuraavan version kehittelyyn. Ja kun tuoreet silmät eivät vain aina onnistu, tarvitaan kärsivällisyyttä sekä uskoa siihen intuitioon, joka sai hankkeesta joskus innostumaan. 

Esim. näistä ja kaikesta muusta idean ja valmiin elokuvan välissä sattuvasta voin mentorina houria mitä olen itse kokenut tajunneeni - ja toivon mukaan tajuan siinä hetkessä sinulta jotain uutta ja kannustaa sinua eteenpäin. 

Ajatuksiani elokuvanteosta voi lukea Kalle Kinnusen haastattelusta: https://tekijanoikeus.fi/tekijan-puheenvuoro/ilja-rautsi/ ja esseeni kauhun käsikirjoittamisesta Avek-lehden sivulta 10: https://www.kopiosto.fi/app/uploads/2018/09/14090146/aveklehti_19_1_suoj.pdf

Alina Tomnikov
Näyttelijä

Olen Teatterikorkeakoulusta taiteen maisteriksi vuonna 2013 valmistunut näyttelijä, nykyisin myös kirjailija (jei!). Olen myös isosisko, vaimo, ystävä, kollega, voileipien tekijä ja kaupassakävijä - milloin mitäkin.

Ammatissa olen työskennellyt näyttelijänä sekä fiktion puolella elokuvissa, TV- sarjoissa ja teatterissa Suomessa ja ulkomailla että non scripted puolella oman ohjelman luojana, käsikirjoittajana ja tekijänä. Sydämeni on silti fiktiossa, niin paljon kuin kaikenlaista tekemistä rakastankin. Mutta koen vahvuutenani sen, että olen saanut kokeilla monenlaista ja ymmärtänyt sitä kautta sen, mikä tuntuu omalta.

Viime vuosina olen alkanut kehittää yhdessä tuottajan, ohjaajan tai käsikirjoittajan kanssa fiktioprojekteja aivan sieltä alkuperäisideasta lähtien elokuvaksi ja sarjoiksi. Näyttelemisen laajentaminen kokonaisuuksien luomiseen vaati rohkeutta, mutta se on rikastuttanut ja vapauttanut kaikkea tekemistä hurjasti. Mitä väliä mistä se idea tulee! Kirjoitan hiljaksiin myös esikoisromaaniani, joka julkaistaan vuoden päästä. Lisäksi työskentelen äänen parissa, dubbaan ja spiikkaan. 

Aina omana itsenä oleminen ei kuitenkaan ole ollut minulle helppoa. Me toimimme kaikki impulsseja, ideoita ja virikkeitä täynnä olevissa ympäristöissä, missä ainakin itse herkästi innostuu ja tempautuu mukaan vaikka mihin. Rakastan yhdessä tekemistä sekä pienoisperheitä, joita produktioissa syntyy. Mutta tästä syystä olen viime aikoina miettinyt paljon omaäänisyyttä ja sitä, että miten pitää kiinni siitä omasta totuudestaan kaiken keskellä. Ja että miten tärkeää se on. 

Oma ääni ei mielestäni ole mitenkään ristiriidassa sen kanssa, etteikö samalla saisi ihailla, fiilistellä, kunnioittaa, fanittaa ja inspiroitua toisen tekemisestä, ja silti pitää kiinni omasta totuudesta. Myös tukea ja jeesata. Se on täysin mahdollista. Helppoakin, itse asiassa, ja hauskempaa. Elinehtokin, voisin sanoa. Mutta itselleni tämä on vaatinut opettelua. 

Minua ovat tässä oman äänen löytämisessä auttaneet erilaiset mentorihahmot urani varrella, joiden kanssa olen voinut tekemistäni ja ajatuksiani jäsentää. Joskus mentorointi on ollut jutustelua, joskus vertaiskokemusten jakamista, rohkaisua, tai ihan konkreettisia ammatillisia työkaluja, vinkkejä. Kerran jopa aivan karsean ja häpeällisen lehtihaastattelun uudelleenkirjoittamista kyynelissä. Ehdottoman merkityksellistä. Kullanarvoista, kaikki. 

Koen, että vahvuuksiani on kyky pallotella ja kehittää, ymmärtää eri näkökulmia, sparrata. Jaan mielelläni omia kokemuksiani, virheitä, ahaa-elämyksiä ja liskojenhetkiä jos mentoroitava kokee, että ne auttaisivat häntä kirkastamaan omaa visiotaan. Visiolla tarkoitan tässä joko ihan konkreettista projektia tai laajemmin omaa polkua. Jokaisella on oma valo, kenelläkään ei ole sitä mitä sinulla on, ja se on taiteen tekemisessä niin hienoa! Koen, että voisin auttaa myös ihan konkreettisessa tekemisessä. 

Omalla ammatillisella polussa on aina ollut läsnä tasapainottelu hiljaisen tarkkailijan ja extrovertin pirskahtelija välillä. Myös rajojen löytäminen. Mutta minua sykähdyttää joka kerta se ajatus, että tänään voi olla riittävä ja mahtava, ja silti vuoden päästä vielä mahtavampi. Ja tässä yhtälössä ei tänäänkään ole mitenkään paskempi. 

Ei ole hyvää – huonoa. On oma polku ja tahti, oma matka, oma ääni.