Blogiteksti 4, 7.6.2021

Kirjoittaja

Vilja Keskimäki

Kevät ja alkukesä ovat olleet hektistä aikaa, mikä on heijastunut myös kirjoittamiseeni. Inspiraatiota ja ideoita on riittänyt, mutta niin on projektejakin. Välillä on tehnyt mieli sulkea läppäri, vaihtaa nimi ja kadota Siperiaan, mutta suurimman osan ajasta olen elänyt arkea ihanassa luovassa jatkumossa. Vaikka usea projekti samanaikaisesti meinaa pyörryttää, siinä on se hyvä puoli että jos yhden homman kanssa menee pää jumiin, voi paeta hetkeksi toiseen. Tänään Eriikan kanssa puhuimme juuri näistä hetkistä, jolloin projekti rönsyilee ja punainen lanka katoaa. Välillä sen takaisin etsiminen johtaa aarteen löytymiseen sateenkaaren päästä, välillä taas joutuu peruuttamaan takaisin monta sivua. Kirjoittaminen on ihmeellinen prosessi, enkä vaihtaisi sen kyllästämiä päiviäni mihinkään.

Sain tänään Eriikalta hyviä vinkkejä synopsiksen sekä ylipäätään sellaisen materiaalin tuottamiseen, jota on tarkoitus myydä. Synopsiksen kirjoittaminen on aina tuottanut minulla harmaita hiuksia, mutta Eriikalla oli jälleen hyödyllisiä neuvoja. Avain on herättää ensin lukijan mielenkiinto, ja sitten tarjoilla vain juuri sen verran informaatiota, että mielenkiinto pysyy yllä. Hyvä synopsis jättää lukijansa janoamaan lisää. Tämä neuvo sai minut muistamaan elokuvakoulusta tilanteet, joissa minuutin pitchaus-rupeamissa oli aina se joku tyyppi, joka ei tajunnut ajan käsitettä ja päätyi puhumaan kymmenen minuuttia päähenkilön enon lemmikkikalasta, saaden yleisön nukahtamaan. Tästä lähtien kun kirjoitan mitään myytäväksi tarkoitettua tekstiä, aion pitää tämän mielikuvan mielessäni. Aion antaa vain pikkurillin!