Blogiteksti 2 21.12.2021
Kirjoittaja
Anna-Katriina Kykkänen
Yksi parhaista piirteistäni näyttää muodostuneen suurimmaksi jarrukseni. Unelmoin ISOSTI. Minulle unelmointi ja tavoitteiden ajattelu on yksi inspiroivimmista ja nostattavimmista asioista joita tiedän. Isäni on aina sanonut että kannattaa tähdätä reilusti korkealle, koska vaikkei yltäisikään täysin tavoitteeseensa, yltää silti huomattavasti lähemmäs sitä kuin pienemmällä tavoitteella.
Aloitin mentoroinnin Alinan kanssa innostuneena, ja listasin itselleni kunnianhimoisia tavoitteita. Halusin hyödyntää tämän mahtavan mahdollisuuden täysillä. Syksyn aikana huomasin, että minulla on suuri haaste toteuttaa suunnitelmiani. Aina en tiedä, mikä olisi seuraava askel, mutta myös tietäessäni sen, tekeminen tuntui vaikealta. Sisäiset solmukohtani alkoivat nousta pintaan. Aloin huomata, kuinka paljon olen asettanut itselleni paineita - en ainoastaan mentorointiohjelmasta, vaan siitä saakka, kun lukion jälkeen päätin lähteä tavoittelemaan unelmatyötäni. Koska enhän halua, että se jää vain unelmaksi.
Olen huomannut, että tavoitteiden edessä ajatuksillani on tapana muuttua kritisoiviksi ja negatiivisiksi. Minusta on alkanut tuntua että ulkoisten haasteiden ohella, minulla on sisäinen esterata. Korkeat tavoitteet ovat sinänsä hyvä asia, kuten isäni sanoo, mutta yhdistettynä itsekriittiseen ja vaativaan ajatteluun, josta uupuu myötätunto ja positiivinen kannustus, tuloksena on usein epäonnistumisen pelko. Se taas johtaa ahdistukseen ja koko asian välttelyyn. Minulle kävi selväksi, että väistelen turhan usein myös niitä asioita, joita haluan elämässäni tehdä. Ja toisaalta silloin, kun onnistun pääsemään sisäisen esteratani läpi, ja saan näytellä - RAKASTAN sitä!
Syksyn aikana lopetin lähes kaiken tekemisen. Sen aiheutti (tai mahdollisti) osaltaan polveni, joka tanssitunnilla yllättäen lukkiutui, eikä siitä suoristunut kuuteen viikkoon. Kesällä kirjoitetut uratavoitteet loppuvuodelle saivat unohtua rauhassa vihkon väliin. Nollaus tuntui helpottavalta. En vaatinut itseltäni enää mitään. Aloin keskittyä kehon ja mielen hyvinvointiin perustavammalla tasolla kuin koskaan aiemmin. Hiljalleen energiatasoni alkoivat nousta. Innostuin uusista asioista, ja polvenikin tokeni.
Opettelen nyt itsemyötätuntoa. Ronnie Grandellin Itsemyötätunto -kirjassa sanotaan, että itsemyötätuntoiset ihmiset asettavat taivoitteensa yhtä korkealle kuin vähemmän itsemyötätuntoiset, mutta eivät koe epäonnistumisia musertavina, vaan kykenevät ottamaan paremmin vastuuta, tarkastelemaan tilannetta ja oppimaan toiminnastaan. Tätä sisäistä prosessia haluan oppia sujuvoittamaan.
Viime tapaamisessa totesimme Alinan kanssa, että minun kannattaa toistaiseksi laskea kesällä virittämääni rimaa, ja ottaa joulun aika iisisti. Valikoin aiemmin kirjoittamistani tavoitteista vain osan. Huh, se tuntui helpottavalta. Huomasin, että olin jossain vaiheessa syksyä jo tehnyt listani ehkä haastavimman kohdan: uuden showreel-videon.
Okei, en olekaan täysi failure.
Nyt loppuvuodesta sain taas innostuksen palata työn ja tavoitteideni pariin. Sain Wift:n pikkujouluista ja verkostoitumistilaisuudesta ihanaa vertaistukea ja runsaasti positiivista energiaa! Lisäksi kiinnostuin entistä enemmän Wift:n toiminnasta ja tasa-arvotyöstä.
Suuntaan uuteen vuoteen positiivisin mielin. Minua kannustaa eteenpäin Alinan arvokas tuki ja rauhoittava suhtautuminen prosesseihini. Uskon, ettei uratavoitteeni tästä varsinaisesti laske, mutta ymmärrän, että minun on parempi keventää suhtautumistani siihen. Haluan edelleen samoja asioita, ja ymmärrän nyt myös selkeämmin mitä en halua. Aion jättää turhat paineet ja todistamisen tarpeen taakseni. Kun olen vapaa niistä, löydän myös tekemisen ilon. Lopulta haluan näyttelijäksi, koska näytteleminen on hauskaa! Se on leikkimistä :) Voin harjoitella oikeaa mielentilaa suhtautumalla työtavoitteisiinkin kevyemmin - kutkuttavana seikkailuna! Vähemmän paineita ja enemmän sitä mikä tuo iloa!
