Nopeita ja hitaita prosesseja

Kirjoittaja

Marjo Airisniemi

Vuosi 2021 oli elämäni kiireisin, ammatillisesti haastavin ja monella tapaa myös antoisin. Myös mentoroinnin kannalta ajankohta osoittautui haasteelliseksi ja osoitti henkilökohtaisia kehityskohteita.

Toukokuusta lokakuuhun käsikirjoitin luomaani draamasarjaa Kaverikirja. Työn aikataulu oli tiukka, ja toimiessani ensimmäistä kertaa oman sarjani pääkäsikirjoittajana suhtauduin työhön hyvin kunnianhimoisesti. Kymmenen jakson suunnittelu ja käsikirjoitus editointeineen oli aikataulutettava niin, että joka ikinen päivä oli saatava suunniteltua tai kirjoitettua paljon. Erilaisia outline-, jakso- ja versiodeadlineja oli joka viikko, usein jopa monta viikossa. Annoimme työparini, jaksokirjoittaja Juulia Unholan kanssa palautetta myös toistemme versioista. Muut meille palautetta antavat tahot eivät meinanneet aina ehtiä reagoida, sillä versioita oli tuotettava niin rivakasti, että seuraavat olivat heti edellisten palauttamisen jälkeen työn alla. Tämä luonnollisesti opetti valtavasti kirjoittamisesta ja editoinnista, mutta myös vei kaikki mehut. Mieleni pyöri koko kesän vain sarjan maailman ja henkilöhahmojen ympärillä olin sitten työn ääressä tai vapaalla. Jouduin nipistämään lomani pariviikkoiseksi ja sen jälkeen elokuussa kuvausten lähestyessä työtahti jatkui jopa entistä kiivaampana. 

Olin kesän aikana Tiinaan yhteydessä sopimus- ja konsultaatioasioissa. Tiina muistutti minua pitämään kiinni itselleni tärkeimmistä asioista sarjassa, ja tästä oli myös hyötyä keskusteluissa tuottajan ja välillisesti tilaajan, ohjaajan, dramaturgin sekä monen muun työryhmän jäsenen kanssa. Minä teoksen luojana tunnen sen läpikotaisin. Samaan aikaan pysyin avoimena palautteelle ja pyrin aina löytämään siitä olennaiset asiat, huomioimaan muiden kysymykset ja näkemykset mutta olemaan antamatta periksi vain hetkellisen epävarmuuden tai ristiriitaisten näkemysten takia. Huomasin, että monesta ohjaamiseen liittyvästä vinkistä ja havainnosta on paljon hyötyä myös pääkäsikirjoittajan työssä. Kyse on kokonaisvision välittämisestä käsikirjoituksen muodossa sekä tekstin ja keskustelujen myötä jälleen kerran kommunikaatiosta. 

“Ihmisihmisenkin täytyy olla ohjatessa jämäkkä”, sanoi Tiina keskustelussamme. Prosessin myötä tajusin, että omat kehittymiskohteeni liittyvät nimenomaan jämäkkyyteen, rajojen vetämiseen ja kykyyn kommunikoida ajatuksiani pelkäämättä, että ne ovat liian keskeneräisiä tai vaikeita ymmärtää. Tätä harjoittelin sarjakirjoitusprosessin alussa jaksokirjoittaja Juulia Unholan kanssa – pitkän ja melko vapaamuotoisen sarjan kehittelyhistoriamme jälkeen juonilinjoja ja henkilöiden kaaria oli vihdoin alettava lyömään lukkoon, kun yhtäkkiä olikin tiedossa kuvausten alkamisajankohta ja kaikesta oli tulossa totta. Täytyi pystyä tekemään päätöksiä ja sanoa ei myös hyville ideoille. Kun entuudestaan minulle tuntematon, sittemmin läheiseksi muodostunut ohjaaja Jojo Erholtz halusi käydä käsikirjoitusversioita kanssani läpi hyvin seikkaperäisesti ja käytännönläheisesti, ymmärsin, että nyt on minun tilaisuuteni myös puhua tekstini puolesta, nostaa sieltä itselleni tärkeitä asioita ja auttaa ohjaajaa ymmärtämään minun visiotani. Kuuntelemalla Jojoa taas sain uutta näkökulmaa olemassaolevaan materiaaliin, ja yhdessä veimme käsikirjoituksia kohti kuvausversioita. Minulle oli tärkeää, että sain tehdä käsikirjoituksiin tuotannolliset, kuvasuunnittelulliset ja/tai näyttelijäharjoitusten myötä tarvittavat dialogimuutokset. Aikataulun takia tämä työ venyi osin kuvausten oheen. Viikko viikolta kävimme Jojon kanssa seuraavan viikon kohtauksia läpi niin, että visiomme niistä oli yhtenäinen. Tämä näkyy mielestäni kuvatussa materiaalissa, joka vastaa hyvin pitkälle sitä, millaiseksi olen sarjan itse mielessäni ja kanssakirjoittajani kanssa nähnyt ja suunnitellut. Se on ilahduttavaa, mutta myös määrätietoisen työn ja kommunikaation tulosta. Tällä hetkellä sarja on jälkituotannossa, ja kommentoin jaksojen leikkausversioita – jälleen kerran niistä ohjaajan kanssa keskustellen. Ulos sarja tulee loppuvuodesta 2022.

Kun sarjan puolitoista kuukautta kestäneet kuvaukset päättyivät joulukuussa 2021, tajusin, että alkusyksylle suunniteltu tapaaminen Tiinan kanssa oli jäänyt jonnekin päivämäärätetriksen asteelle ja mentorointiohjelmakin oli tullut jo päätökseensä. Samaan aikaan kun olin yrittänyt saada joka päivä aikaan mahdollisimman paljon, koko vuosi tuntui menneen silmänräpäyksessä. Pitkälle tammikuun 2022 puolelle jatkuneen joululomani aikana myös sisäistin, kuinka väsynyt intensiivisestä työvuodesta olinkaan. Lepäsin monta viikkoa ja kun sitten vihdoin olin päässyt levon makuun, tuntui ajatus kirjoitustyöstä liki mahdottomalta. 

Eikä vielä ollutkaan sen aika. Oli aika olla pysähdyksissä (myös kirjaimellisesti, sillä tammikuussa oli jälleen yksi lamaannuttava pandemiasulku), reflektoida mennyttä ja huomata, mihin oikeastaan olen nyt koko vuoden kiidettyäni laskeutunut. Ensimmäisessä mentorointihankkeen blogikirjoituksessani puhun siitä, että pelkään kaatumista ja ylivarovaisuuteni estää minua tekemästä asioita. Nyt teksti tuntuu hyvin enteelliseltä, sillä runsaasti kompurointia, riskienottoa ja leap of faitheja oli totisesti luvassa. Ja hyvä niin. Pyrkimyksenäni oli myös pystyä priorisoimaan asioita eikä vain suorittaa suorittamisen pakosta. Tämäkin todella tapahtui, vaikka se johti myös epäonnistumisen tunteeseen, sillä mentorointiohjelma toteutui osaltani hieman puolittaisesti. Kaikki tapaamiset eivät toteutuneet enkä itse ollut kiireiltäni ja kuormitukseltani jaksanut olla niiden suhteen aktiivinen. Toisaalta juteltuani Tiinan kanssa päätimme, että tapaamme vaikka varsinainen hanke on jo päättynyt, ja jatkamme keskusteluja nyt helmikuussa. 

Mentorointiohjelmassa aloittaessani vasta haaveilin siitä, että uskaltaisin heittäytyä freelanceriksi. Nyt tilanne on se, että olen vuosien jälkeen irtisanoutunut plan b:stäni eli päivätyöstäni, josta olin opintovapaalla. Se on tarkoittanut epävarmuutta yhtäkkiä tyhjän kalenterin äärellä. Toisaalta sain alkaa kaikessa rauhassa suunnitella uusia hankkeita ja tarttua olemassaoleviin aihioihin, kun voimani olivat palautuneet. Loppuvuonna 2021 olin uskautunut Juho Kuosmasen ja Krista Kososen vetämälle Elon ja Teakin yhteiselle kameraohjauskurssille, jossa ohjasin itse kirjoittamiani kohtauksia, ja vielä tänä keväänä olen osallistumassa Ulla Heikkilän ja Samuli Niittymäen kurssille, jossa ohjataan muita kuin itse kirjoitettuja tekstejä. En ole varma, olisinko uskaltanut hakeutua näille kursseille ilman Tiinan tapaamista ja saamaani rohkaisua ohjaamisen suhteen. 

Mentorointihanke on näyttänyt minulle, että liian usein jään vaatimattomasti itsekseni edistämään asioitani, kun tärkeää olisi kurkottaa muita kohti, vaikka kuinka keskeneräisenäkin. Tekstieni asettaminen arvostelulle alttiiksi on ollut minulle helppoa, sillä siihen olen karaistunut, mutta ideoiden ja toiveiden puhuminen ääneen on huomattavasti vaikeampaa. Sama kommunikaation merkityksen teema lävistää muutkin elämäni osa-alueet, ja olen iloinen, että olen päässyt työstämään tätä puolta itsessäni. Vaikka olisi kuinka rohkea, avoin ja sosiaalinen on eri asia pystyä näyttämään myös haavoittuvaisuutensa ja keskeneräisyytensä. Näinhän haluamme rakkaiden fiktiivisten hahmojemmekin tekevän.