Kommunikoiva kirjoittaja-ohjaaja

Kirjoittaja

Marjo Airisniemi

Jälleen käynnissä olleiden pandemiarajoitusten vuoksi tapasimme Tiinan kanssa mentoroinnin merkeissä maaliskuussa 2021 Tampereen lumisessa Koskipuistossa kahvia juoden. Vaikka oli kylmä, tarkenimme jutella ulkona pitkät pätkät. Olin hakeutunut Tiinan mentoroitavaksi paitsi koska ihailin hänen töitään, myös koska olin kiinnostunut omien tekstieni ohjaamisesta. Ja vaikka koin monella tavalla jo vuosi sitten olevani käsikirjoittajana melko pitkällä esimerkiksi itseäni kiinnostavien aiheiden, omaäänisyyden, maailmankuvan ja muodon suhteen, audiovisuaalisen teoksen ohjaaminen tuntui vielä melko kaukaiselta ja pelottavalta. Jopa niin kaukaiselta, että Tiinan “sisäänrakennetulta” kuulostava ohjausajattelu ja kuviksi kirjoittaminen kuulosti tapaamisessamme taidoilta, jota en uskonut oppivani. 

Kuuntelin siis ihaillen, miten Tiina kertoi kirjoittavansa ohjaussuunnittelua sisään kohtauksiin parenteesien muodossa sekä leikkaavansa teosta etukäteen päässään. Silloin ajatus tuntui minusta mahdottomalta. Käsikirjoittajana en niinkään nähnyt päässäni kohtausta visuaalisessa muodossa vaan toisaalta lihaa ja verta, toisaalta hahmotonta utua olevat henkilöt 360-asteisessa maailmassa, ja enemmänkin yksittäisiä välähdyksiä tunnetiloista, ilmeistä ja eleistä kuin toisiinsa leikkautuvia kuvia, jotka muodostaisivat kokonaisuuden. Olen kirjoittanut myös näyttämölle, ja siinä missä jotkut näytelmäkirjailijat ajattelevat kirjoittaessaan näyttämöä (kun taas toiset eivät, en ole tässä mitenkään poikkeuksellinen), minä ajattelen jonkinlaista unimaailmaa, välitilaa. En aivan tätä fyysistä todellisuutta, mutta en koskaan myöskään fyysistä lavaa, esitystilaa. Tämä liittyy mielestäni olennaisesti siihen, miten kuvittelu ja ajattelu kullakin toimii. Itse en näe asioita voimakkaan visuaalisesti, vaikka samaan aikaan minun on helppo vastata vaikkapa kysymykseen siitä, millaiset vaatteet henkilöhahmollani voisi olla tai minkälaisessa asunnossa hän asuu. Tiinan sanat jäivät kuitenkin mieleeni. Vaikken näkisikään henkilöitäni lähtökohtaisesti puiston penkillä jossakin kuvakoossa, voisin hyvin miettiä, mikä kuvakoko kertoisi parhaiten henkilöiden tunnetilasta. Olisiko se laaja kuva, jossa kaksi yksinäistä istuisi autiossa puistossa kahdestaan vai esimerkiksi erikoislähikuva, jossa näkyisi päähenkilön itkuset silmät?

Tiina puhui paljon ohjaajan jämäkkyydestä ja kommunikaatiosta. (Käsikirjoittaja-)ohjaajan on tärkeä tunnistaa, mikä on teoksen ydin ja mistä ainakin haluaa pitää kiinni, vaikka joidenkin asioiden suhteen joutuisi tekemään taiteellisia tai tuotannollisia kompromisseja. Jos käsikirjoitus herättää paljon kysymyksiä ja muutostoiveita, voi olla, että siinä on jotain vaikeasti ymmärrettävää. Kun aihe on kirkastettu, käsikirjoitus on ymmärrettävämpi. Silti käsikirjoituksessa on aina runsaasti tulkittavaa, keskusteltavaa ja kommunikoitavaa. Tiina kehottikin pohtimaan, miten omia ajatuksiaan ja toiveitaan saisi kulloinkin parhaiten kommunikoitua työryhmälle. Jos jo käsikirjoitusvaiheessa tietää miten kohtauksen haluaisi toteuttaa, miksi pantata tietoa? Parenteeseja voi aina karsia, mutta jos käsikirjoituksessa on pelkkää dialogia, jotenkin työryhmälle on joka tapauksessa kommunikoitava, mitä muuta kohtauksessa tapahtuu. 

Jo seuraavalla viikolla tapaamisestamme ohjasin Ylelle opiskelijaprojektina toteutetun Painopeitto -kuunnelmamme studioäänitykset eli kolmen ammattinäyttelijän sekä pienroolit esittäneiden työryhmämme jäsenten roolisuoritukset. Tämä oli oman tekstini ohjausdebyytti, ja osoitti konkreettisesti kommunikaation, myös kuuntelemisen ja näyttelijöiden ideoiden hyödyntämisen, mutta toisaalta jämäkkyyden (“Saatiin se mitä haluttiin ja nyt mennään eteenpäin, kiitos”) merkityksen. Kuunnelma on muotona hyvin armelias eli ilman kuvaa repliikkien editoinnissa vain taivas on rajana, ja juuri siksi se sopi hyvin esikoisohjaukseksi. Toisaalta viimeistelty käsikirjoitus auttoi välttämään turhia rönsyjä ja koska olin sen itse kirjoittanut, minun oli myös helppo ohjata. Tiesin visioni, motiivini ja pyrkimykseni. Pyrin hyöndyntämään Tiinan kanssa keskustelussa esiin tulleita huomioita ja vinkkejä, ja koin oloni rauhalliseksi, mutta innostuneeksi. Ohjaamisessa kyse ei ole siitä, miten minä ohjaajana suoriudun, vaan miten työryhmä yhdessä – ohjaajan johdolla – voisi luoda teosta varten parasta mahdollista materiaalia. Ja aina paras ei suinkaan tarkoita alkuperäisissä suunnitelmissa pysymistä. Sitä tärkeämpää on, että ohjaaja luotsaa prosessia ja ohjaa työryhmän tarvittaessa takaisin oikeille raiteille. 

Tiinan kanssa käydystä keskustelusta oli hyvin pian konkreettista hyötyä myös käsikirjoittajan, tarkemmin pääkirjoittajan, tehtävässä. Esikoissarjani Kaverikirjan kymmenen osan käsikirjoitukset nimittäin tilattiin pitkän kehittely- ja konseptointiprosessin viimeisimmän kierroksen tuloksena toukokuussa 2021, ja pääsin ja jouduin melko kokemattomana sarjakäsikirjoittajana starttaamaan kahden hengen kirjoittajahuonetta yhdessä jaksokirjoittaja Juulia Unholan kanssa. Vastuullani oli sovitusti paitsi kuuden jakson käsikirjoittaminen, kaikkien kymmenen jakson editointi ja kokonaisuuden hallinta. Koska kuvausten alkaminen häämötti jo lokakuun lopulla, koko kesä ja alkusyksy meni kuin vuoristoradan kyydissä, mutta tehtävässäni erittäin tärkeäksi osoittautuivat Tiinan huomiot pitää kiinni teoksen ytimestä, pyrkiä kirkastamaan aihe ja teemat mahdollisimman ymmärrettäviksi sekä kommunikoida, kommunikoida ja kommunikoida. Huomasin, että aiemmin olin pitkälti piiloutunut tekstieni taakse ja toivonut, että ne puhuisivat puolestani. Että minua ja teokseen liittyviä toiveitani ja ajatuksiani ymmärrettäisiin kirjoittamieni sanojen kautta. Tämä ei kuitenkaan ole loputtomiin mahdollista, vaikka teksti olisi kuinka hyvä. Minun itseni täytyy myös varmistaa, että tekstini ja sen nyanssit ymmärretään – ja että nimenomaan minulle tärkeät asiat välittyvät muulle työryhmälle. Tästä, kuten muistakin vuoristoradan käänteistä, lisää seuraavassa blogikirjoituksessa.