Elämä yllättää

Kirjoittaja

Anna-Katriina Kykkänen

Mentorointimatka on peilannut minulle vahvasti omaa suhdettani työhön ja tavoitteisiini. Olen saanut harjoitella sen hyväksymistä, että kaikki ei mene niin kuin olen toivonut - tai ainakaan sillä aikataululla. 

Muistan sanoneeni ystävälleni n. 24 vuotiaana, että olen oikeastaan suunnitellut jo koko elämäni, eikä siihen mahdu ulkomailla opiskelemista, -asumista, tai muita asioita, joita minusta olisi kyllä kiva elämän aikana kokea. Tajusin, kuinka putkimainen katseeni tulevaisuuteen oli, ja kuinka putkimaisesta urasta haaveilin! Ystäväni vastasi kauhistuneena, että eihän elämää voi suunnitella noin, eikä se ole edes hauskaa, ja aina tulee jotain uutta ja yllättävää vastaan. Ymmärsin hieman hellittää master planistani, ja lähdinkin onnellisten sattumien seurauksena noin vuosi myöhemmin opiskelemaan Sveitsiin. 

Huomaan, että minulla oli edelleen harjoiteltavaa: opettelen laajentamaan putkinäköäni, ja arvostamaan yhä enemmän elämän heittämiä lahjoja, jotka poikkeavat suunnitelmastani. Jos elämäni olisi mennyt silloisen suunnitelmani mukaan, olisin ehkä ”edennyt elämässäni upeasti”, mutta myös jäänyt paitsi tähän asti tärkeimmistä kokemuksistani, niistä joita en todellakaan osannut suunnitella.

Kuten jo viime tekstissäni kirjoitin, en ole saavuttanut suurinta osaa mentoroinnin alussa asettamistani konkreettisista tavoitteista. Mutta henkisistä ehkä olen. Olen nyt tyytyväisempi elämääni. Olen oppinut paljon, kehittänyt itseäni monella eri osa-alueella, vahvistanut kehoani ja jaksamistani, sekä saanut uuden työidean, jota nyt toteutan. Seuraan sitä mikä kutsuu. Olen joustavampi tarttumaan myös niihin tilaisuuksiin, jotka eivät ole suoraan askel eteenpäin näyttelijänuralla. Suostun myös muuttamaan suunnitelmaani, teen ainakin uusia välisuunnitelmia, vaikken luovukaan unelmistani. Alina kehotti, että kun koe-esiintymiset ja roolit eivät vielä täytä aikatauluani, keskittyisin tekemään jotain minua kutsuvaa, ja saattamaan sen loppuun. Esimerkiksi toteuttamaan työideaani. Se vahvistaisi itseluottamustani ja ehkä talouttanikin.

Se ideani (joka tuli täysin suunnittelematta ja yllättäen) lähti liikkeelle aiheesta, joka ei liittynyt työhön lainkaan! Deittailusta. Keväällä 2020 olin edelleen sinkku, (ei sekään alkuperäisessä suunnitelmassani...) ja sain suuren innostuksen tavata paljon uusia ihmisiä. Seuraavat kuukaudet panostin paljon aikaa ja ajatusta deittailuun, sillä se kutsui. Koin ja opin paljon. Tapasin kymmeniä uusia ihmisiä, joista osa on jäänyt rikastuttamaan elämääni. Nyt kaksi vuotta myöhemmin keskustelin poikaystäväni kanssa verkkokurssien tekemisestä, ja päähäni jäi kypsymään ajatus omasta kurssista, jossa voisin jakaa oivallukseni deittailusta, sekä tärkeimmät työkalut siihen kuinka välttää sudenkuopat ja tehdä deittailusta antoisaa ja hauskaa. Keskusteltuani usean ystäväni kanssa ymmärsin, että aiheelle on myös kysyntää. Nyt työ on hyvässä vauhdissa, ja tekemäni haastattelut ovat lisänneet motivaatiotani siihen. Enpä olisi deittaillessani uskonut, että edistän samalla työasioitani!

Mentoroinnin aikana ole saanut Alinalta sitä tukea, mitä alussa toivoinkin: kannustusta, luottamusta, hyväksyvää asennetta, sekä muistutusta siitä, että kaikki on hyvin, eikä elämässä ole kiire. Viime tapaamisessamme Alina sanoi, että jos olisi 11-vuotiaana saanut jo kaiken, ei välttämättä olisi kovin onnellinen.

Matka on se juttu, ja se tekee tavoitteidenkin saavuttamisesta aidosti tyydyttävää. Elän nyt elämää koko leveydeltään, en vain tavoitteideni kapealla polulla. Unelmoin nyt enemmän uusista asioista. Kiitos että elämä ei mene niinkuin on suunniteltu. Kiitos että tapahtuu yllättäviä asioita, ja tulee yllättäviä mahdollisuuksia.

Kiitos tästä mentoroinnista. Kiitos ihanalle Alinalle!

Tästä eteenpäin: Tampere film festival, uusi ystävä Wift:n kautta, jonka kanssa innostavia suunnitelmia tukemaan näyttelijäntyötä, sekä paljon yllätyksiä!