Kello neljältä aamuyöllä

Kirjoittaja

Tiia Vestola

Herään yöllä ja katson kelloa. On vielä aamuyö. Työhuolet tulevat mieleen ja painuvat päälle koko voimalla pimeässä, enkä pääse niitä pakoon. Tuntuu etten selviä mistään ja olo on toivoton. Kello neljältä kaikki asiat kasvavat jättiläisen kokoisiksi.

Kello neljän jatkuvat heräämiset ovat merkki siitä, että nyt tarvitsee pikaisesti muuttaa jotain. Vuosi sitten olin tilanteessa, jossa sen hetkinen työprojekti aiheutti kohtuutonta stressiä ja heräilin joka yö kolmen, neljän aikoihin. Tuntui, etten osaa tehdä mitään oikein ja työ on jatkuvaa epäonnistumista. Olen jälkeenpäin miettinyt kyseistä aikaa ja työprojektia paljon. Oliko työ oikeasti niin kuormittavaa? Olinko itse syypää pahaan olooni? Oliko valitsemani polku sittenkään oikea? Vuosi sitten tuntui, että nyt on tehtävä jotain isoja muutoksia muuten en pysty jatkamaan valitsemallani tiellä.

Monessa mielessä tuo aika oli jonkinlainen käännekohta. Stressaavan työkeikan jälkeen tein joukon päätöksiä, joista osa on pitänyt ja osa ei. Sellaista kun elämä on. Pystyn hyväksymään sen. Mutta yksi asia on muuttunut. En ole enää kertaakaan herännyt aamuyöllä. 

Sain mentoroinnin aikana paljon konkreettisia neuvoja ja vinkkejä, sekä näkökulmaa miten muut minut näkevät. Olen myös osannut itse kysyä itseltäni kysymyksiä, jotka ovat selkeyttäneet omaa uranäkymää ja laajentaneet omaa näkökulmaani.

Mentoroinnin aikana olen ymmärtänyt jotain perustavanlaatuista tästä työstä ja työnluonteesta. Miten moni asia meidän polkuumme vaikuttaa. Joskus pääsemme vaikuttamaan siihen, joskus emme. Ja että välillä myös tarvitaan ahkeruuden ja aktiivisuuden lisäksi hieman onnea. Olen oppinut hyväksymään sattuman osaksi elämää, enkä näe enää tarpeelliseksi yrittää pitää kaikkia ohjaksia tiukasti omissa käsissäni. En enää automaattisesti ajattele, että omat onnistumiset tai epäonnistumiseni johtuvat pelkästään ja vain ainoastaan omasta työpanoksestani.

Työmme on hyvin projektiluontoista ja hetkellistä. Joskus kohdalle osuu vaikeampia projekteja ja joskus helpompia. Tärkeää on huolehtia siitä, että niitä helpompiakin pääsisi mukaan. Kaikki projektit päättyvät joskus. Se miten helppoja ja mielekkäitä projekteja saa osumaan omalle kohdalle, onkin sitten monimutkaisempi juttu. Olen yrittänyt panostaa siihen, että tiedustelen työkeikasta mahdollisimman paljon etukäteen. Silloin kokemus ja intuitio yleensä kertovat minkälainen projekti on kyseessä ja voin ainakin punnita mielessäni työn hyviä ja huonoja puolia.

Olen myös oppinut katsomaan vaikeita hetkiä toisessa valossa. Jokaisesta niistä olen oppinut jotain. Yleensä enemmän, kun helpoista keikoista. Jokaisesta olen selvinnyt, vaikka etukäteen en olisi uskonut. Kuulostaa kyllä melkoiselta kliseeltä mutta ehkä olen nyt vasta ymmärtänyt syvällisesti vaikeuksien todellakin vahvistavan.

Sattumaa tai ei, olen päässyt tänä vuonna tekemään paljon mielekkäämpiä työprojekteja, kuin koskaan aiemmin. Töitä on ollut paljon ja olen päässyt itse vaikuttamaan omaan työaikatauluuni ja ensimmäistä kertaa hieman valikoimaan mitä töitä teen. Tässä on yksi virstanpylväs saavutettu. Vaikka oma työidentiteettikriisi aina aika ajoin nostaa päätään, minulla on nyt keinoja sen hillitsemiseen enkä mene enää paniikkiin. On paljon mielekkäämpää katsoa mitä olen jo tehnyt, kuin se mitä en ole päässyt vielä tekemään. Tietynlainen rauha on laskeutunut enkä jaksa enää stressata turhista asioista.

Kivoissa työprojekteissa on sitten uudenlaiset ongelmat, kuten miten olla tekemättä liikaa töitä. Siihen ei tainnut mentorillanikaan olla mitään kattavaa vastausta.