Upp, upp, upp, ner (Bob Hund)
Kirjoittaja Marjo Viitala
Kesä on jo lopuillaan ja olen vasta valmis kirjoittamaan toisen blogitekstin. Tapaamiset Johannan kanssa lähtivät käyntiin vauhdilla ja tapasimme ensimmäisen kerran jo maaliskuussa, toisen huhtikuussa ja kolmannen toukokuussa. Tapaamiset ovat olleet ajatuksia herättäviä ja tuntui, että pelkkä Johannan energinen asenne sysäsi minuakin eteenpäin.
Ensimmäisellä kävelytreffeillämme Mustikkamaalla aloitimme juttelemalla siitä mikä saa minut tekemään elokuvia ja minkälaisia elokuvia haluan tehdä. Johanna halusi tietää mistä saan työskentelyyni voimaa. Kerroin, että rakastan kuvauksissa toteutuvaa elokuvan ihmettä; hetkiä, jolloin yhteistyö työryhmän kanssa on niin saumatonta, että se lähentelee telepatiaa, ja hetkiä milloin tuntuu, että ympäröivä luontokin osallistuu elokuvan tekemiseen; kuikka huutaa juuri oikeaan aikaan tai usva nousee pelloille.
Aloimme purkaa ensimmäistä haastettani. Kerroin, että käsikirjoittaessani menen joskus väärille raiteille, jollen saa pallotella aihetta jonkun kanssa, mutta toisaalta yhdessä kirjoittaessa en ehkä anna aina toiselle tarpeeksi tilaa. Johannalta antoi uusia näkökulmia käsikirjoitustyöskentelyyn. Hän kertoi minulle myös lanseeraamastaan käsikirjoittajan ja ohjaajan välisestä luovutusneuvottelusta.
Tapaamisemme päätteeksi Johanna kiteytti supervoimani. Ohjaajana se on, että saan voimaa itse työstä. Käsikirjoittajana taas se on, että olen ”hedelmällinen”, ts. minulla on paljon ideoita ja näen mielessäni kuvia, ääniä ja henkilöitä. Käsikirjoittamisen metodia minun pitää kuitenkin vielä etsiä. Ennen seuraavaa tapaamista Johanna halusi lukea erään toteutumattoman käsikirjoitukseni.
Olimme sopineet toiset kävelytreffimme Johannan kotikulmille Tampereen Pispalaan. Pääsiäisloma oli juuri alkanut, aurinko paistoi ja minusta tuntui kuin olisin saapunut ulkomaille. Saapumiseni oli dramaattinen. Navigaattori ohjasi minut ajamaan kohti jyrkkää rinnettä ja minä muina turisteina tottelin ja jouduin vaarallisesti jumiin keskelle mäkeä. Avulias naapurusto auttoi minut pulasta.
Johanna oli lukenut tekstini ja halusi puhua kanssani oikean formaatin valinnasta. Johanna piti luomistani maailmoista ja henkilöhahmojen tarkkuudesta ja todentuntuisuudesta. ”Teksteistä näkee, että rakastat henkilöitä”, Johanna sanoi ja jatkoi analysoiden, että usean rinnakkaisen henkilön ja heidän tarinansa kuljettaminen syövät kuitenkin päätarinaa, ja siksi teksteistä tulee tunne, että ne sopisivat ennemmin minisarjoiksi kuin pitkäksi elokuvaksi. Keskustelimme vanhasta käsikirjoituksestani ja mietimme mikä sen ”suuri tarina” voisi olla. Analysoimme ja ideoimme myös uudempaa tekstiäni, joka on työn alla. Johanna oli selvästikin päässyt henkilöihin ja tarinaan sisälle.
Johanna antoi minulle tehtävän ja deadlinen: minun pitäisi viettää vanhan käsikirjoitukseni parissa seuraavan kuukauden ajan 1,5 tuntia joka päivä ja etsiä sen ”suuri tarina”. ”1,5h päivässä riittää”, sanoi Johanna. Sen jälkeen tapaisimme uudestaan. Otin haasteen mielelläni vastaan.
Jätin muut projektit tauolle ja varasin tuon 1,5 tuntia töiden jälkeen tälle hankkeelle. Huomasin kuinka tärkeää on varata kalenteriin tilaa taiteelliselle työlle, varsinkin jos on kiire. Käytin tuota aikaa myös opiskeluun; luin käsikirjoitusoppaita ja analysoin elokuvia. Laitoin itseni takaisin koulun penkille.
Vanhan jo moneen kertaan suljetun hankkeen uudelleen avaamisessa on hyvät ja huonot puolensa. Hyvää on se, että sen rakkaat hahmot olisi mukava nähdä jo valkokankaalla. Huonoa se, että elokuva tuntuu itselle menneisyydeltä ja siksi sen kanssa työskentely tuntuu uuvuttavalta.
Kolmannella kerralla tapasimme Roihuvuoressa. Kävelyreittimme vei aina Tammisaloon ja Laajasalon rannoille asti. Tammisalon kallioilla tapasimme kilpailuun valmistautuvan voimistelijatytön. Otin hänestä kuvia laskevaa aurinkoa vasten.
Juttelimme Johannan kanssa tekemistäni muutoksista käsikirjoituksesta. Muutokset eivät olleet Johannasta tarpeeksi suuria. Sovimme, että jatkan vielä kehittelyä ja lähetän valmiin tekstin hänelle. Näin aluksi teinkin ja sainkin uusia ideoita. Aloin olla kuitenkin loman tarpeessa. Lopetin työskentelyn. Tunsin epäonnistuneeni.
Kesällä sain elokuvasäätiöstä käsikirjoitustuen uudelle pitkälle elokuvalle. Oli helpompi aloittaa alusta. Uskon, että keväällä käyttämäni aika osaamiseni kertaamiseen on kantanut hedelmää, sillä kirjoittaessani minut valtasi vahvana tunne: TÄMÄN MINÄ OSAAN. Se on hyvä tunne.
