Epilogi

Kirjoittaja
Katja Niemi

Mentoroinnin tarkoitus oli selventää itselleni, miten päästä tavoitteeseeni. Ohjaajamentoroinnin aikana minulle on kirkastunut näkymä siitä, missä olen nyt. Minähän kirjoitan. Siksi en juuri nyt ole ohjaamassa, sillä minä vasta kirjoitan seuraavaa elokuvaani. Mentorin kautta näin tilanteeni, koska jouduin verbalisoimaan tavoitteeni. Ne ovat yhä samat kuin puoli vuotta sitten, mutta enää en ole paniikissa, sillä nyt näen, että olen jo polulla.

Prosessin aikana olen aktivoitunut kurottamaan ulospäin. Olen rohkeasti pyytänyt kollegoita lukemaan tekstejäni ja antamaan niistä palautetta. Se on ollut hurjan rohkaisevaa ja olenkin päättänyt jatkaa sitä. Vertaistuki ja palautteen saaminen on arvokkainta mitä käsikirjoittajana tiedän.

Mitä mentorointi konkreettisesti antoi ja miten tästä eteenpäin? Ennen viimeistä tapaamistamme tein listan asioista, joista halusin keskustella. Miten löytää tuottaja seuraavalle elokuvalle? Missä vaiheessa esitellä elokuvaa tuottaja-ehdokkaille? Miten saada kansainvälinen tuottaja?  Halusin laittaa tavoitteeni pöydälle ja tehdä toimenpidesuunnitelman sen toteuttamiseksi. 

Kansainvälisyyshaaveisiini ja ulkomaisen tuottajan etsintäpohdintoihin saamani vastaukseni oli, että se on tosi vaikeaa. Minä sytyn aina liekkeihin, kun joku sanoo jotain vaikeaksi tai mahdottomaksi. Sisälläni syntyy se kuuluisa suomalainen sisu, joka haluaa todistaa ajatuksen vääräksi. Entä jos ajattelen, että se on helppoa? Me elämme jo globaalissa maailmassa.

Samoihin aikoihin juttelin erään tuottajan kanssa, joka on tehnyt töitä ulkomaalaisten kanssa. Hänen näkemyksensä kohtasi omani: samaa työtä tämä on ulkomaillakin, ei ole mitään syytä miksi ajatukset pitäisi pitää Suomen rajojen sisällä. Kysyin häneltä mieltäni askarruttanutta kysymystä siitä, pitäisikö minun tehdä vielä lyhytelokuvia ennen kuin tavoittelen pitkää. Vastaus oli: ulkomailla näkee jatkuvasti esikoisohjaajia tekemässä pitkää elokuvaa, joilla on takanaan vain yksi lyhytelokuva. Ei siis ole automaattisesti mitään syytä tehdä lisää lyhytelokuvia. Toki myönnän, että iso budjetti hikoiluttaa, mutta nyt minulla on usko, että polkuni etenee ja olen aina siinä kohdassa, mikä on minulle oikea. 

Mentorointiprosessi on tehnyt minulle näkyväksi, että haen validointia ja ratkaisuja ulkopuoleltani. Yhtälailla se on todistanut minulle sen, että en tarvitse niitä, ja ettei niitä voi saada ulkoa. Ne tulevat sisältäni. Ja itseeni minun pitää luottaa.

Näin jälkikäteen osa konkreettisista kysymyksistäni huvittaa minua, koska eivät ne ole ongelmia. Kyllä minä tiedän miten etsiä tuottajaa. Ottaa puhelimen käteen ja soittaa! Suurin asia, jonka olen oppinut mentoroinnin aikana olikin yllättäen se, että en voi saada valmiita vastauksia muilta. Minun pitää itse vastata itselleni. Mentorointi vahvisti omaa sisäistä ääntäni siitä mitä haluan tehdä ja mitä en. Minä tiedän mitä haluan. Enää minun pitää vain tehdä se.