Lempeä lankakerä

Kirjoittaja
Katja Korhonen

Tässä se nyt sitten on. Mentorointi on omalta osaltani päättynyt.

Maailma on edelleen samanlainen kuin silloin, kun aloitin mentoroinnin. Edelleen vältetään turhia kontakteja ja pohditaan sitä, milloin tilanne taas vapautuu. Suuri huoli on ilmassa.

Vielä viime vuonna olin ihan tyytyväinen siihen, että pystyi vaikka joogaamaan kesken työpäivän tai lähtemään kävelylle metsään milloin halusi. Pystyi ottamaan sitä omaa aikaa ja rauhaa. Nyt ne asiat eivät enää samalla tavoin tunnu riittävän. Minua on vaivannut kova koronaväsymys, ja se on vaikuttanut vahvasti kaikenlaiseen jaksamiseen. On ollut (henkisesti) todella tukkoinen olo ja välillä on tuntunut, että pitää pakottaa itsensä tekemään, ja etenkin kirjoittamaan.

Nyt kun kuitenkin valokin lisääntyy, niin pikkuhiljaa pää on alkanut vihdoin heräilemään horroksen jälkeen. Tuntuu taas siltä että ajatukset kulkevat.

Yksi hyvä puoli tässä kaikessa on se, että olen oppinut paremmin sanomaan ei. Etenkin silloin, kun pyydettävät asiat ylittävät omat voimavarat tai käytettävissä olevat resurssit. Olen alkanut arvostaa omia voimavaroja ja niiden rajallisuutta, mikä karkeasti käännettynä tarkoittaa sitä, että olen alkanut arvostaa enemmän itseäni ja omaa hyvinvointiani. Ja tämä taas on sitten vaikuttanut moneen muuhunkin asiaan.

Alusta asti minun tavoitteeni oli päästä eroon siitä tietynlaisesta jumista. Koin, että pääni oli sellaisessa ammatillisessa solmussa, jota en oikein osannut avata. En oikein tiennyt mitä pitäisi tehdä tai miten mennä eteenpäin. Määrittelin sen jumin tietynlaiseksi tunteiden sekamelskaksi, johon kuului epävarmuus, haavoittuvuus, turhautuminen ja uskaltaminen. Sellainen laaja tunneskaala, joka tähän luovaan työhön kuuluu.

No, pääsinkö sitten tavoitteeseeni? Kyllä omasta mielestäni. Nyt tämän mentoroinnin kaaren loppupäässä se jumi on enemmänkin sellainen lempeässä kasassa oleva lankakerä, jota olen hiljakseen pystynyt avaamaan, toisesta päästä kerimällä. En oikeastaan ajattele sitä enää samalla tavoin. Mentorini Jani sanoikin monesti tapaamisissamme, että minullahan on asiat ihan hyvin. En vain sitä itse pystynyt jumin takia näkemään aikaisemmin.

Minulle koko mentorointiprosessi oli enemmänkin vahvaa reflektointia kuin konkreettisia työkaluja. Se oli tila jossa minä sain avata ajatuksiani, ja pystyin niitä peilaamaan toisen kautta. Sellainen turvallinen tila, jossa minun ei tarvinnut olla jotain tai esittää mitään.

Kirjoittamisessa ja luovuudessa monet asiat ovat abstrakteja, kuten myös tämä minun juminikin oli. Sellaista ajatuksen tasolla tapahtuvaa liikehdintää. Koin kamppailevani enemmän ammattiin liittyvien ajatusten ja tunteiden kanssa kuin konkretian. Kyse on koko ajan ollut siitä miten saisin oman mieleni nyrjäytettyä sellaiseen asentoon, jossa sen on parempi olla.

Minun ja Janin mentorointitapaamiset koostuivat lähtökohtaisesti pitkistä keskusteluista. Toki kävimme myös käytännön asioita, kuten sitä miten omaa ideaa esittelee muille. Yleisesti kuitenkin kyse oli ajatusten vaihdosta. Ja pidin siitä.

Jani oli koko mentoroinnin ajan todella kannustava ja positiivinen. Monien keskusteluiden kautta olen tajunnut sen, että minun ajatukset eivät ole millään tavoin huonoja, turhia tai vääriä. Jos ajattelen jostain asiasta eri tavoin (kuten monesti minusta tuntuu), se voi olla vaan hyvä. Minun ei tarvitse ajatella kuten muut. Ehkä olen vihdoin saanut imettyä itseeni sitä tietynlaista punk-asennetta josta puhuimme jo ensimmäisellä tapaamiskerralla.

Sain ymmärryksen siitä, että minä en ole yksin näiden tunteiden, tilanteiden tai turhautumisen kanssa. Ymmärryksen siitä, että kaikella on perspektiivinsä eikä suurin osa virheistä ole maailmanloppuja. Me kaikki teemme virheitä. Niitä ei pidä pelätä liikaa.

Ja jos jotain tässä matkan varrella olen itsestäni oppinut, on se että haluan olla tällä alalla ja tehdä tätä työtä, mutta samalla haluan tehdä sitä niin, että en kadota omaa itseäni. Toistaakseni edellistä blogikirjoitustani: Minä voin olla sellainen kuin olen ja tehdä asioita kuten teen, ja ne sitten vievät minut minne vievät. Ja jos eivät vie minnekään, niin se ei ole maailmanloppu. Tämä on minun uusi ammatillinen ohjenuorani. Tästä aion pitää kiinni.

Koko mentorointiprosessi oli erittäin hyödyllinen. Koen, että minulle jäi taskuun kaiken muun lisäksi paljon ajatuksia ja anekdootteja, joihin voin aina palata jos samat ajatukset meinaavat myöhemmin nousta pinnalle. Kaiken lisäksi tapasin upean henkilön, jonka kanssa tulemme pitämään yhteyttä.

Tulevaisuuden suunnitteleminen on vaikeaa, mutta tiedän ainakin sen, että seuraavaksi aion rohkeasti viedä eteenpäin sellaisia projekteja, joita minä haluan.

Kuva liittyy symbolisesti. Talven jälkeen tulee kevät. Yhden vuodenajan jälkeen toinen. Projektin jälkeen aina seuraava. Mahdollisuuden jälkeen uusi mahdollisuus.