Dippadai

Kirjoittaja
Katri Myllyniemi

Mentorointi on jo yli puolen välin ja on jonkinlaisen välitilinpäätöksen aika. Ensimmäiseksi täytyy kiittää ajoitusta. Ammatilliset kohtaamiset ovat olleet niin olemattomia koronan aikana meillä kaikilla, että tapaamiset Tarjan kanssa ovat kyllä olleet todella nostattavia. Toiseksi täytyy hehkuttaa mentoroinnin ajankohtaa juuri valmistumisen jälkeen. Tarjan käytännön neuvot ovat olleet arvokkaita ammattikentällä navigoidessa. Samalla, kun tunnen kiitollisuutta omasta mentoristani, mietin, miksei Elokuvataiteen laitoksella ole mentoreita opiskelijoille. Teakissa ainakin näyttelijäopiskelijoilla ja kirjoittamisen maisteriohjelman opiskelijoilla on ammattimentorit opiskelun alkumetreistä lähtien. Joten terkkuja Elolle.

Mentorointi on antanut omalle työlle myös aikajänteen: on joku, jolle ”raportoida” asioista noin kuukauden välein. Mentoroinnin aikana olen kirjoittanut pitkää, lyhyttä ja sarjaa. Yksin ja writer´s roomissa. Miettinyt jatkokouluttautumisia, miten voisin kantaa korteni käsikirjoittajien etujen ajamisen kekoon, ja hahmottanut keiden kanssa ja miksi haluan työskennellä. Mentorointi on ollut kartan piirtämistä. Missä olen nyt, ketä muita täällä on, minne haluan mennä ja minkälaisia eri reittejä sinne on.

Olen oppinut hahmottamaan laajemmin tätä käsikirjoittajan elämää: kuinka kannattaa pitää monta projektia pyörimässä, ja niin ikävää kun se onkin, ammattiin kuuluu sen hyväksyminen, että osasta niistä ei vaan tule mitään. Ja se saa myös harmittaa. Itse vaivun sellaiseen totaalivitutukseen pariksi päiväksi ja sitten se on käsitelty. Katkeruuksia ei kannata kantaa eteenpäin. Se on tietysti helpommin sanottu kuin tehty. Mitä korkeammalta kopsahtaa, niin sitä kovempaa sattuu jne.

Kaikesta näistä – ja tietysti paljon muustakin - olen jutellut Tarjan kanssa. Käsikirjoittajan työssä usein puuttuu työyhteisö, pomo ja työkaverit – tai sitten ne vaihtuvat tiuhaan. On niin tärkeää sanoittaa asioita toiselle, ah kuinka pitkälle se jo vie monessa asiassa. Tuntuu, että mentorointi on nopeuttanut montaa asiaa – ihan vaan sen takia, että on pitänyt hahmotella asioita toiselle. Tykkään siitä, että Tarja on nopea ja käytännönläheinen. Olen hänen avullaan laittanut alulle monta asiaa, jotka varmaan olisivat odotuttaneet itseään paljon kauemmin ilman tätä mentorointiohjelmaa. Tai minulla olisi mennyt kauan, että yksinkertasesti tietäisin, miten päästä asiassa eteenpäin.

Koko viime vuosi on ollut kummallinen – tietysti koronan takia, mutta myös uusi käsikirjoittajan työ heitti oman ammatillisen identiteettini johonkin linkoon. Pahin pyörrytys on tasaantunut, en enää vaikeile perusasioiden kanssa. Tälläistä tämä on: takapuoli leviää, niskoissa kiristää ja kirjoittaminen on ihanaa ja vaikeaa – aina ja ikuisesti. On koomista, että löysin oman paikkani nimenomaan kirjoittamisesta. Olen kärsimätön ja kestän huonosti pysähtyneisyyttä ja muuttumattomuutta – ja silti teen juuri tuota hidasta ja rutiininomaista kirjoittamista päivät pitkät.

P.S. Kuva mun ja Tarjan pikkujoulu-tapaamisesta.