Selviytymisestä hallittuun prosessiin

Kirjoittaja
Milja Aho

Helsinkiläinen aurinko porottaa kuumana. Olen juuri palannut pohjoisen pakkasista. Työn alla ollut elokuva on nyt kuvattu ja pikkuhiljaa teen tietäni ulos monen kuukauden kuplasta. Olen mentorointiprosessissa aika paljon myöhässä, mutta samaan aikaan pääkoppa on täynnä opittua ja havaittua tietoa, jota pitää nyt vain järjestellä.

Karin kanssa olemme tavanneet videoyhteydellä neljästi. Syksyllä kahdesti, vuodenvaihteessa kerran ja nyt toisen kuvausjakson viimeisinä päivinä juttelimme taas. Suunnitelmissamme on tavata vielä kerran, kun saan hieman enemmän etäisyyttä kuvauksiin ja sitä kautta mahdollisesti uusia havaintoja prosessista.

Ensimmäinen marras-joulukuun kuvausjakso ei mahdollistanut tapaamisia tai muutakaan varsinaista reflektointia. Kaikki energia meni selviytymiseen. Töitä oli tuhdeimmillaan 90 h viikossa eivätkä kevyemmätkään viikot siitä paljoa kalvenneet. Nyt on takana toinen viiden viikon jakso kuvauksia, ja työni on aikalailla tehty. 

Meillä oli matkassa myllerryksiä sairastatapausten ja koronakaranteenien muodossa. Keskeisiä tekijöitä jäi ryhmästäni yllättäen pois eikä suunnitelmissa, aikatauluissa tai budjeteissa ollut sen kaltaisia buffereita, että niistä olisi täysin lommoitta selvitty. Ennakkotoiveeni hallitusta työprosessista ja vaikkapa ekologisen ajattelun kuljettamisesta suli varsin nopeasti kiireen jalkoihin.

Keskustelumme Karin kanssa on keskittynyt ennenkaikkea lavastamisen tuotannollisiin tekijöihin. Olemme puhuneet paljon budjetoinnista, aikatauluttamisesta, logistiikasta, työryhmän jäsenten rooleista, lokaatioihin liittyvistä hankaluuksista. Tämä painotus kertoo myös kokemuksestani työn luonteesta. Koska taustani on teatterissa ja tämä on vasta toinen pitkä elokuvalavastukseni, olen yllättynyt kuinka käytäntöpainotteista elokuvalavastaminen on. Se sisältää loputtomasti roudausta, pakkausta, listojen laadintaa, työaikapalapelin ratkontaa, teippiä, nippusiteitä, polttoainepumppuja. Kuvausten alkaessa taiteellisen ajattelun ja asioiden hoidon osuus kallistui usein jälkimmäiseen.

Työn sujumista auttoi ainakin kaksi asiaa: 

Minulla oli ohjaajan ja kuvaajan kanssa pitkä ennakkosuunnitteluaika, jonka aikana syvennyimme lähinnä sisältöön ja muotokieleen. Silloin meillä ei ollut olemassa vielä montaakaan lokaatiota ja ajatukset olivat enemmän periaatteellisia kuin tarkkoja suunnitelmia. Tämä oli kuitenkin mielestäni hyvä pohja kiireessä ja erillään toimimiselle. Kun katson kuvattuja materiaaleja, näen että sinne on tallentunut sitä, mihin pyrimme ja mitä tunnustelimme. En ole kahlannut vielä läpi kaikkia siirrettyjä filmikeloja, mutta näen siellä jo persoonallisen tyylilajin: cooliuden ja kömpelyyden välisen liiton, jonkin rupuisuuden ja ilmavuuden yhteyden. Mikäli se kantaa läpi elokuvan, olen hurjan onnellinen.

Toinen asia, joka mahdollisti työskentelyn, oli kokeneiden ja empaattisten, vastuullisten ihmisten kuuluminen ryhmääni. Näin mielestäni melko selkeästi kunkin vahvuudet ja minkälainen positio ideaalissa maailmassa mahdollistaisi parhaan tuloksen. Tässä työssä en osannut mitoittaa tekijöitä oikeisiin paikkoihin, vaatia voimaa oikeisiin tilanteisiin, mihin toki myös resurssien niukkuus ohjasi. Hetkittäisestä rahinasta huolimatta, saimme koneen pidettyä käynnissä, mistä kiitän kanssani työskennelleiden ihmisten taitoa ja kokemusta.

Mentoroinnin rooli oli myös merkityksellinen ja ammatillista roolia tukeva. Karilta sain tarkistaa asioita, verrata toisiin tuotantoihin ja saada varmuutta selustaan, maata jalkojen alle. Keväällä fiilis oli hetkittäin kauhunsekainen tulevasta koitoksesta, mutta minulla on nyt todella paljon enemmän tietoa ja tajua, kuinka asiat voisi tehdä paremmin. Ihailen Karissa alaa kehittävää mentaliteettia ja sisäistä paloa kohti muutoksia. Toivon, että kunhan muutamat tasaavat hengenvedot on työrupeaman jäljiltä otettu, minulta löytyisi samaa sitkeyttä analysoida produktion vaiheita ja työn mekanismeja osana omaa oppimistani suunnittelijana.