Tuntuu tervaiselta

Kirjoittaja
Emma-Lotta Kiuru

Tämä loppuvuosi tuntui toisinaan siltä kuin olisi raahautunut pitkin pimeää alati ahtaammaksi käyvää tunnelia valonpilkahduksen toivossa. Energiaa riitti vain muutaman tunnin keskittymiseen per päivä, mutta onneksi työt tulivat silti tehdyksi.

Mietin mentorin roolia tämän syksyn prosessissa. Mentorille on voinut esitellä omia ajatuksiaan, esimerkiksi mahdollisuuksista uralla etenemisessä, saada niille kannatusta tai parempia ehdotuksia tilalle. Mentori on ollut sopivassa välissä antamaan ammattimaista palautetta ja neuvoja, mutta jolle on silti voinut puhua epävarmuuksista, olla sekava ja epäjohdonmukainen ja kyyninenkin välillä ilman, että olisi tarvinnut pelätä sen aiheuttavan hallaa omalle uralleen tai työsuhteille. Mentori on lukenut välillä tekstejäni ja antanut palautettakin niistä. Olemme käyneet läpi, miten ja kenelle tekstejä voisi olla hyvä esitellä. Se on erittäin tärkeää, ja hieman jo mietityttää, mitä mentoroinnin jälkeen tapahtuu. Mitä jos tarvitsen ajatteluapua jatkossa esimerkiksi uraan liittyen tai sopivan toimintasuunnitelman laatimiseksi, kenen puoleen voin kääntyä kysymysteni kanssa?

Sillä lopulta karu totuus iskee aina kasvoille: ideat eivät etene, jollen minä niitä kehitä ja ole aktiivisesti tarjoamassa muille. On monta projektia, joita olisin innoissani tekemässä, mutta välillä hukun niihin kaikkiin lähtökuopissa oleviin teksteihin, jotka ovat parhaimmillaan vasta ideatasolla mielessäni ja joiden tiedän vaativan paljon työtä. Vaaran paikka piilee siinä, että ne jäävät jälleen laatikkoon (tai päähän) odottamaan, kun minä väsyn tuhertamaan niiden kanssa. Aidosti pidän kyllä siitä, että että on useampi projekti, joita edistää ja kehittää ja lilluskella niiden parissa, mutta välillä yksin pakertamiseen vain väsyy. Jatkuvaan haaveilemiseen väsyy.

Kääntöpuolena sitä havahtuu miettimään, miten iloinen onkaan sitten niistä projekteista, joissa on muita ihmisiä mukana. Miten mukavaa on, jos itsellä ei paukut riitä, niin joku muu jaksaa tai saa energiallaan minutkin taas vauhtiin. Sen olen jo ymmärtänyt, että asioihin menee todella paljon aikaa. Taidan olla melko hidas kirjoittaja ja muutenkin kaikki etenee hitaasti. Eikä sekään haittaa, mutta välillä yksinäisyys haittaa. Ja väsyttää. Ei siinä taida muu auttaa kuin pala kerrallaan rykäistä juttuja eteenpäin aina, kun löytyy oikea energia, aikaa ja innostus… Sellaisella ”work smarter not harder”-mentaliteetilla.