Mentoroinnin aloituksesta

Kirjoittaja
Sara Forsius

On kesäinen lauantaiaamu ja ulkona sataa kaatamalla. Takana on raskas työviikko valoteknikkona TV-tuotannossa. Café Talossa on tarjolla aamupalaa ja kahvia - sekä tietysti myös käsidesiä ja kasvomaskeja. WIFT Finlandin Jenni Koski toivottaa kaikki tervetulleiksi muovisen visiirin takaa. Muut mentoroitavat ja mentorit istuvat omissa pöydissään ja osa osallistujista ovat mukana etänä, Google Hangoutsin välityksellä. Tänään on tarkoitus aloittaa syksyn mentorointiohjelma. Minun mentorini, kuvaaja Sari Alltonen, ei ole päässyt paikalle, mutta on kiva tavata muita ohjelmaan osallistujia. Olen täynnä odotuksia, mutta en oikein osaa sanoittaa, mitä minä haluan syksyn aikana oppia tai saavuttaa mentoriohjelman kautta. Ehkä tässä piilee myös minun tulevaisuuden ongelma? Pitää tietää mistä unelmoi, jotta unelmat voi saavuttaa.

Tai no, onhan minulla unelmia. Niitä on vaan vaikea sanoa ääneen. Unelmat ovat pelottavia, koska mitä jos ne eivät käy toteen? Mitä jos haaveilut jäävät vain haaveiluksi? Mitä jos epäonnistun?

Mentorointiohjelmaan osallistuminen on pieni askel minun unelmieni toteuttamista kohti. Päästäkseen mentoroitavaksi, minun piti sanoittaa unelmani - haluan olla kuvaaja. Haluan tehdä töitä kiinnostavien tarinoiden parissa ja kertoa niitä kuvilla. Haluan tutkia maailmaa kameralinssin läpi, sillä kun teen niin, tunnen oloni merkitykselliseksi.

Huh, siinä ne nyt on. Unelmani mustalla valkoisella kaikkien luettavana. Mitä tästäkin seuraa?

Mentoriohjelman aloitusseminaarissa kävimme läpi, mitä tulevalta syksyltä voi odottaa. Jenni muistutti, että omat haasteet voidaan muotoilla tavoitteeksi, jolloin ne muuttuvat saavutettavaksi. Mitä minä haluan ja miten se näkyy tekemisessäni? Ajattelen että tavoitteeni on tehdä enemmän töitä asioiden parissa, jotka edesauttavat kuvaajan ammatissa. Olen huomannut, että mitä enemmän olen tehnyt kuvaushommia, sitä enemmän niitä on minulle tarjottu. Ja toisaalta mitä enemmän olen esimerkiksi leikannut tai toiminut kuvaussihteerinä, niin sitä enemmän sellaisia töitä on minulle tarjottu. Syksyn aikana kuvaan pääsääntöisesti dokumenttia ja sen ohella pyrin kuvaamaan spotteja ja muita lyhyempiä projekteja. Lisäksi minulle on tärkeää toteuttaa myös omia intohimoprojekteja töiden ohella.

Sari Aaltonen kirjoitti omassa esittelytekstissään, että ”Kuvaaminen, niinkuin varmasti kaikki muutkin elokuvan osa-alueet, on ammatti jossa ei ole koskaan valmis.” Ja niinhän se on. Unelmat ja tavoitteet muuttuvat oppiessa. Kun tavoitteita saavutetaan, syntyy uusia tavoitteita. Ikinä ei ole valmis. Myös tämä, on asia joka kiehtoo kuvaajan ammatissa sekä asia, josta olisi mielenkiintoista keskustella mentorini kanssa.

Inspiroiva luennoitsija Virpi Haavisto kävi läpi luovan työn erityisluonnetta ja onnistui sanoittamaan asioita, jotka auttoivat tunnistamaan omaa työnkuvaani ja sen haasteita. Luova työ on tunteiden ääripäiden tasapainottelua. Pelon ja rohkeuden, varmuuden ja epävarmuuden sekä ilon ja ahdistuneisuuden balanssi on vaikea löytää. Toisaalta myös pelon ja epävarmuuden voittaminen tuo rohkeutta ja varmuutta omaan tekemiseen.

Tunnen siis, että jo mentoriohjelmaan osallistuminen on askel kohti oikeaa suuntaa. Sanomalla tavoitteeni ääneen on helpompi tehdä työtä niiden eteen. En usko, että unelmani toteutuvat kuin taikasauvan heilautuksesta mentoriohjelman avulla. Mutta uskon että jo unelmista keskusteleminen ja ääneen sanominen edesauttaa niiden saavuttamisen.

Saa nähdä mitä tästä nyt seuraa.