Ensimmäiset sumeahkot ajatukset

Kirjoittaja
Katariina Kangas

Lähdin mukaan WIFT Finlandin mentorointihankkeeseen kollegan innoittamana, hiukan takki auki ja valmiina ottamaan vastaan ne kuuluisat uudet tuulet, joita tunnen tarvitsevani yhä useammin ja useammin. Kaipaan elämääni jatkuvasti uutta ja tunnun nauttivan murroksesta, mutta silti huomaan jääväni hyvinkin helposti siihen tuttuun ja turvalliseen.

Olin luonut vain hyvin hentoja ennakkoajatuksia ja -oletuksia aloitusseminaarista ja koko mentorointihankkeesta, niin hyvässä kuin pahassakin. Kuten todettua, takki oli auki. Hyvin nopeasti seminaarin edetessä tajuan, kuinka tämä on mahdollisuus ennen muuta itsetutkiskelulle ja huomaan huolestuvani siitä, että miten saan kaiken tästä mahdollisuudesta irti. Huomaan lupaavani itselleni, että panostan ja järjestän itselleni aikaa valmistautumiseen, pohdiskeluun ja myös tähän kirjoittamiseen. Kirjoittaminen on aina ollut tapani käsitellä asia kuin asia.

Monimutkaiset ajatukset eivät tunnu konkretisoituvan. Mitä haluan mentoroinnilta?

Ongelma lienee siinä, että en oikeastaan tiedä, mitä minun pitäisi tässä vaiheessa uraa ja elämää tietää ja sitä kautta, mistä mentorin kanssa olisi hedelmällisintä keskustella. Päässäni olevat kysymykset vaativat käytäntöön tuomista. On helppoa leijua metatasolla, mutta nyt toivoisin pääseväni raadolliseen todellisuuteen. Toisaalta, usein kun keskustelee itseään kokeneemman ihmisen kanssa, ajatus itsestä ja omista lähtökohdista ja tulevaisuuden suunnitelmista kirkastuu. Ajatuksenvaihdon avulla pääsee paremmin kiinni myös siihen, mitä oikeastaan edes haluan ja onko tämä nyt tosiaan se suunta mihin haluan mennä. Ajatus konkretisoituu sanottaessa.

Näillä eväillä lähden ensimmäiseen tapaamiseen. Se mitä haluan mentorini kanssa keskustella, on päässäni vielä hyvin abstraktilla tavalla, mutta luotan siihen, että yhteyden avattuamme, keskustelu löytää kyllä suuntansa.