Jumissa

Kirjoittaja
Katja Korhonen

Viime aikoina ollaan eletty aika poikkeuksellisessa maailmantilassa, joka on vaikuttanut varmasti kaikkien elämään jollain tavoin. Itse ainakin olen elänyt vahvaa itsereflektion aikaa, jolloin on tullut paljon pohdittua omaa suhdetta mm. työhön, sen tekemiseen ja omiin tulevaisuuden toiveisiin. Siihen mitä oikeasti haluaa tehdä ja mihin aikaansa haluaa käyttää.

Kun hain mentorointiohjelmaan, koin että päässäni oli ollut jo jonkin aikaa eräänlainen ammatillinen jumi. Vähän kuin lihasjumi. Jos sitä tarpeeksi venyttelee ja liikkuu, sen pitäisi helpottaa. Mutta tämä ei tuntunut helpottavan.

Annan sille jumille nyt määritelmän. Luovaan työskentelyyn (ainakin itsellä) kuuluu tunneskaalan kaikki kirjot ja ääripäät. Kun laittaa palan itseään muiden tarkastelun alle, mukaan tulee helposti haavoittuvuus, epävarmuus, turhautuminen ja uskaltaminen. Niistä tämä jumi koostuu.

Se jumi on sitä tietynlaista turhautumista siihen että kokee pysyvänsä paikoillaan ainaisessa "kehittelemisessä", laittavansa energiaa ja aikaa vääriin asioihin, päätyvänsä kauemmas omista tavoitteista lähes huomaamatta sekä kadottavansa jotain oleellista omasta itsestään ja tekijyydestään matkan varrella.

Tämä työ (kuten varmasti moni muukin) on aika moniteräinen miekka. Toisaalta tämä antaa aikamoisia ilon ja onnistumisen hetkiä, mutta samalla todella vahvoja epäonnistumisen tunteita. Toisaalta olen ihan hyvässä paikassa, mutta toisaalta sitä on välillä vaikea pysyä paksunahkaisena. Tärkeää kun on vain uskaltaa laittaa itsensä alttiiksi.

Luot, kirjoitat, aloitat, kehittelet. Sitten teet sen uudestaan. Miten sitä oppisi vain heilauttamaan kättään ja toteamaan, että ei haittaa vaikka ei saisikaan projektia eteenpäin, aina voi mennä kehittelemään seuraavaa? Miten uskaltaa ottaa askeleet tiettyyn suuntaan, vaikka epäonnistuminen on enemmän kuin mahdollista? Mitkä ovat ne oikeat askeleet minulle, ja mitä jos en osaakaan ottaa niitä?

Se että pääsee saman pöydän ääreen avoimesti juttelemaan jo mielenkiintoisen uran tehneen henkilön kanssa, ilman että koet teidän välillä olevan minkäänlaista kuilua. Kun tapaa ihmisen, joka aidosti ja oikeasti haluaa vain antaa sinulle aikaansa ja keskustella niistä jumeista, joita haluat reflektoida, ihan vain avaamalla omaa polkuaan. Se on parasta se, ja kiteyttää tämän koko ohjelman tärkeyden ja hienouden minulle.

Ennen ensimmäistä tapaamista mentorini kanssa, olen käynyt vielä läpi syyt miksi alunperin hain tähän mukaan, ja huomasin että oikeastaan mikään ei ollut pahemmin muuttunut. Se jumi oli siellä edelleen. Ulkoisesti paljon asioita näyttää tapahtuvan (sekä hyviä että huonoja), mutta sisäisesti asiat liikkuvat yllättävän hitaasti.

Muutos lähtee minusta, ja tästä jumista huolimatta koen kuitenkin, että olen aloittanut prosessin sen irti pääsemistä kohti. Ideaalitilanteessa tämän reflektoinnin ja uusien näkökulmien kautta saisin vielä tehtyä sellaisen viimeisen nyrjäytyksen, jota pääni tarvitsee. Jotta saisin vietyä itseni eteenpäin ja saisin etsittyä sen oman tekijyyden ytimen.

Olen aina rakastanut elokuvia ja liikkuvaa kuvaa, ja haluan myös nauttia tästä ammatista niin että se ei vie tilaa kaikelta muulta.

Kuva liittyy symbolisesti. Olisipa ihanaa jos jumin sijaan pään sisällä näyttäisikin tältä.