Avaimia etsimässä

Kirjoittaja
Katja Niemi

Valmistautuessani ensimmäiseen tapaamiseen Taru Mäkelän kanssa palasin ajatuksissani mentorointihakemukseeni ja syihin sille. Miksi hain mentorointiin? Mitä odotin siltä? En ole edennyt urallani toivomallani tavalla tai nopeudella. Mikä sitten olisi ollut toivomani tapa? Olisin jo halunnut ohjata pitkän fiktioelokuvan, joka olisi saanut laajan levityksen ja myyty kansainvälisesti. Haluaisin jo olla ”perillä”.

Perillä missä? Unelmassani: käsikirjoitan ja ohjaan elokuvia, jotka ovat minulle merkityksellisiä. Työskentelen jatkuvasti ilman pitkiä taukoja. Saan työstäni koko ajan myös palkkaa. Teen elokuvia Suomessa ja ulkomailla, suomeksi ja muilla kielillä. Elokuviani myydään suomalaisten kanavien lisäksi kansainvälisille SVOD-alustoille. Elokuvani leviävät laajasti ja saavat paljon katsojia.

Vuotta aiemmin olin pyytänyt ystäväni apua urapohdintoihin ja tavoitteelliseen työhön. Silloin hänen kanssaan keskustellessani ymmärsin, että osa unelmistani on sellaisia, joihin en voi itse vaikuttaa: voin vaikuttaa siihen mitä teen, mutta en voi vaikuttaa siihen, miten työni otetaan vastaan. En voi mitenkään vaikuttaa siihen, arvostetaanko sitä, ostetaanko sitä, levitetäänkö sitä tai mennäänkö sitä katsomaan elokuvateatteriin. Otetaanko se edes elokuvateatteriin! Eli unelmoidessa ja tavoitteita asettaessa pitää erotella asiat, joihin voin vaikuttaa, asioista, joihin en voi vaikuttaa, ja sitten tehdä sitä, mitä voin. Toisaalta voisi argumentoida, ettei tämä kokonaan päde elokuvan tekemiseen, sillä elokuvan tekeminen on kallista, enkä voi vaikuttaa siihen, saako ideani rahoitusta, eli ”pääsenkö” tekemään työtäni. Voin vain tehdä sitä edeltävän työni parhaani mukaan ja toivoa, että se halutaan rahoittaa. Mutta itse rahoituspäätös ei ole käsissäni. Käsikirjoitus on. Konkreettisesti.

Ystäväni kysyi silloin, mitä olen tehnyt tavoitteeni saavuttamiseksi. Olenko istunut alas ja tehnyt työni? Olenko istunut alas ja kirjoittanut sen pitkän fiktioelokuvan, jonka haluan seuraavaksi ohjata? Jouduin nöyrästi toteamaan, että en ole. Se oli silmiäavaavaa. Sen sijaan olen tehnyt paljon muuta (välttely, lykkääminen, sabotointi); toiminut 2. apulaisohjaajana tv-sarjoissa, tehnyt somevideoita järjestöille ja vielä kaksi vuotta sitten tein jopa aivan toisen alan töitä rahaa saadakseni. Mikään näistä ei vienyt minua lähemmäs omaa pitkän aikavälin tavoitettani. Olen laittanut konkreettista aikaa ja energiaa muihin asioihin. Mikä oli esteenä? Miksi tein näitä muita asioita?

Tässä välissä on pakko mainita, ettei tilanne ole niin synkkä, kuin miltä saan sen kuulostamaan. Tänä vuonna valmistui ensimmäinen tv-levityksen saava elokuvani. Se on lyhytdokumentti, ja halusin tehdä myös sen. Se oli minulle erittäin merkityksellinen.

Vastaus kuitenkin tuon pitkän fiktioelokuvan ohjaamiseen tähtäämiseen liittyviin kysymyksiin on luullakseni sisäinen uskonpuute ja hämmennys siitä, miten voisin lähestyä tavoitettani. Kyse on syvistä sisäistetyistä uskomuksista siitä, mikä on (minulle) mahdollista. Uskon nimittäin vahvasti, että teemme sitä, minkä uskomme olevan mahdollista. Haasteena ovatkin ne uskomukset ja pelot, joita en tiedosta. Jotka ovat niin syvällä minussa, että otan ne totena, enkä osaa haastaa niitä, koska en näe niitä.

Pelot, jotka jo tiedostan, ovat epäonnistumisen ja torjunnan pelot. Pelko huonosta lopputuloksesta on vaarallisin, sillä pahimmassa tapauksessa se sabotoi niin, etten ryhdy työhön ollenkaan. Pelko torjunnasta liittyy siihen, että ammatillinen itsetunto on koetuksella joka kerta, kun saan kielteisen apurahapäätöksen, tai kun tuntematon tuottaja tai rahoittaja ei ole kiinnostunut projektistani.

On vaikea hyväksyä, että mahdollisesti, jollei jopa todennäköisesti, teen vielä huonoja elokuvia matkalla siihen todella hyvään elokuvaan. Liian usein vertaan itseäni muihin ja muiden tilanteisiin, eikä se auta minua millään lailla. En näe muiden matkalle osuneita epäonnistumisia ja yrityksiä, näen vain onnelliset lopputulokset.

Olen tilanteessa, jossa olen hakenut ja saanut apurahan tämän unelmani ensimmäisen pitkän fiktioelokuvan kirjoittamiseen, kiitos Suomen Kulttuurirahastolle. Sain ensimmäistä kertaa vuoden työskentelyapurahan, olen siis hyvässä paikassa. Silti ajatukseni karkaavat välillä tulevaisuuteen; siihen, tulenko saamaan elokuvani myytyä, tehtyä, levitettyä? Miten varmistan, että tämä unelma pitkän fiktion ohjaamisesta toteutuu tulevaisuudessa? Se on yksi kysymyksistä, joiden kanssa lähestyn mentorointia. Pitääkö minun tehdä vielä lyhytfiktio(ita) ennen pitkää elokuvaa? Pitäisikö keskittyä vain yhteen, ultimaattiseen päämäärään? Saisinko siten nopeutettua tai tehostettua sen toteutumista? Vai onko kaikki tekeminen hyväksi?

WIFT Finlandin aamupalaseminaarilla valoa säteilevä kouluttaja Virpi Haavisto loi pohjaa mentoroinnille. Itseeni kolahti erityisesti itseeni seuraava huomio: ”Ongelma-ajattelu tuottaa ongelmia, ratkaisu-ajattelu tuottaa ratkaisuja.” Tunnistin ajatelleeni lähinnä ongelmia, en ratkaisuja. Haluan alkaa muuttaa tätä aivojeni automaattia ratkaisukeskeisemmäksi.

Kun olen nyt kolme päivää ollut tämän ensimmäisen blogitekstin äärellä, olen alkanut jo tehdä ajatuksenmuutosta perilläolemisen ideasta itse matkaan. Ei elämässä, eikä elokuvantekemisessä voi olla ”perillä”. Nautin matkasta, eikä sillä ole loppupistettä.

Suurimpana kysymyksenä ensimmäiseen tapaamiseen vien tämän:
Mitkä ovat seuraavat askeleeni? Miten uskallan ottaa ne?

(Kirjasuositus: Tunne lukkosi: vapaudu tunteiden vallasta, Kimmo Takanen WSOY 2011)