Tekijyys-pohdintaa pandemian aikaan

Kirjoittaja
Elina Oikari

Ennen kirjoittamista on hyvä asettua siihen paikkaan, jossa sattuu olemaan. Tällä kertaa se on lapsuuden kodin keittiössä, vantaalaisessa lähiössä. Ulkona avautuu lumeton ja aurinkoinen kerrostalomaisema, parvekerivistöt lautasantenneineen sekä lähimmässä puussa oleva harakanpesä, jota oravat ja erilaiset linnut käyttävät hotellinaan. Tässä on pienoiskoossa kuva, jonka äärellä on haaveiltu niin elokuvakouluun pääsemisestä kuin monien elokuvien toteuttamisesta.

Opiskeluaikana sain parilta opettajalta kehoituksen palaamaan lähiööni ja tekemään elokuvan ”juuriltani”. En noudattanut neuvoa, vaan itsepäisesti tein näytelmäsovituksia, joissa hahmot seikkailevat ”epookkiasuissa” ja post-apokalyptisissa maisemissa.

Nyt, kun korona on laittanut kaikki suunnitelmat uusiksi, mukaan lukien huhtikuisen työskentelyni Roomassa ja ensi viikolle suunnitellun matkan Atlantin taakse, olen taas juuri-kysymyksen ja keittiön ikkunamaiseman äärellä. Tähän liittyy olennaisesti myös ensimmäisessä mentorship-tapaamisessa yhteisellä aamiaisella Virpi Haaviston vetämä presentaatio. Sen alussa kankaalle lävähti kaksi kysymystä, jotka aiheuttivat osallistujien parissa sekä hilpeyttä että myhäilyä.

Kuka minä olen?

Mitä minä haluan?

Myös ensimmäinen kahdenkeskinen mentori-tapaaminen Sari Aaltosen kanssa lähtee liikkeelle näistä kysymyksistä. Kuka minä olen? Asiayhteydestä riippuen, elokuvantekijä, elokuvaohjaaja, dokkaristi, mediataiteilija, kuvataiteilija, elokuvataiteilija jne. Titteli kiinnostaa itseäni vähän, mutta aina toisinaan sen joutuu määrittämään, erityisesti rahoitusta hakiessa. ”Kerroksellisuus -” sanoo Sari, ”…se voisi kuvata sun tekijyyttä”.

Sari on oikeassa. Ideat elokuviini syntyvät usein hyvinkin intuitiivisesti, mieleen piirtyy ensimmäinen kohtaus, kuva, dialogi- tai joku läppä, jonka ympärille alkaa rakentua omanlaisensa maailma. Sitten syntyy niitä kerroksia. Tässä kohtaa en välttämättä vielä tiedä, onko kyseessä fiktio, dokkari, kokeellinen vaiko kenties peräti videotaideteos, sana joka ei herätä itsessäni niin suurta intohimoa kuin elokuva. Kun idea kasvaa siihen pisteeseen, että tästähän voisi tulla jotain, niin alkaa miettimään erilaisia tukikuvioita. Prosessiin astuvat erilaiset hakemusten monivalinta-kohdat. Joku niistä pitää hankkeelle valita, vaikka se olisi vähän kaikkea ja ei suoranaisesti mitään annetuista vaihtoehdoista.

Ensimmäinen kysymys ratkeaa nopeasti. Elokuvaa ideoidessa kannattaa siis keskittyä itse elokuvaan, antaa kerrosten kehittyä idean ympärille ja kehittää sitä intuitiivisesti välittämättä mahdollisista hakuprosesseista. Jean-Paul Sartren mukaan: ”Olemassaolo edeltää olemusta”. Myös idean ja tekijyyden voi antaa ensin vaan olla ja kehittyä luonnostaan ilman sen kummempia määritelmiä. Koko elokuvanteko itsessään, ainakin ohjaajan vinkkelistä, on mieletöntä touhua, eräänlaista Sisyfoksen kiven vierittämistä. Miksei tätä radikaalia vapautta siis hyödyntäisi myös ideoiden kehittelyssä? Ideoinnin alussa voi aivan hyvin sulkea kaikki ennakko-oletukset ja kuka minä olen -pohdinnat ja antaa kiven vieriä vaan. Kun elokuvan idea saa ensimmäisen muotonsa häiriöttä ja ilman laskelmointia, niin myöhemmin se todennäköisesti kestää järjestelmällisempääkin syynäystä ja kehittelyä.

Toista kysymystä: Mitä minä haluan? jatkaisin vielä kysymyksellä: Miten paljon haluan? Yleensä halu on se dynamo, joka saa ohjaajan innostuksen tarttumaan koko työryhmään ja idean lopulta myös toteutumaan elokuvaksi. Oikeastaan tuo halu on elokuvan toteutumisen kannalta jopa tärkeämpi kysymys kuin kuka minä olen. Koska ensimmäistä kysymystä voi jäädä jumittamaan loputtomasti ja löytää sen perusteella kaikenlaisia tekosyitä projektin puolitiehen jättämiselle.

Tuokio kahvilassa mentorini Sarin kanssa jättää kirkastuneen olon. Tekijyys-pohdinta on oikeastaan turhaa, koska jokainen muodostaa oman tekijyytensä tekemisen kautta, eikä sitä kannata ennakkoon liikaa pähkäillä tai lokeroida. Tehdään nyt vaan niitä elokuvia. Ainakin näin pandemian aikaan on otollista ideoida niitä.