Minä olen Martta

Kirjoittaja
Karin Pennanen

Kuudes viikko poikkeusolosuhteita pyörähti juuri käyntiin. Lapsi ei mene päiväkotiin, mies tekee etätöitä kotona. Päivät toistuvat samanlaisina. Naapuriasunnossa on remppa, sen lisäksi joku ihme saumakohtien purku ulkoseinissä eli kahdesta suunnasta kuuluu poraamista joka yltyy välillä niin kovaksi että sen tuntee luuydinten hyllymisenä. Minulla on päivästä riippuen muutama tunti aikaa tehdä töitä. Useimmiten irrotan tästä työajasta siivun liikuntaan, muuten ei mistään tule mitään. Kävelen merenrantaan ilmaniistäjiä väistäen ja sitten rantaviivaa pitkin kiveltä toiselle hyppien. Ainoa tapa tyhjentää aivot näinä päivinä. Hyvä tapa, suosittelen, mikäli teillä on pääsy kivisille rantaviivoille. Myös metsä tai edes metsikkö toimii. Kannot, juuret ja niin edespäin.

Olen väsynyt. En ihan ymmärrä mikä minut näin uuvuttaa, luultavasti pelkkä tietoisuus maailmanlaajuisesta kriisistä. Mutta silti, olenhan enemmän kuin tottunut epävarmuuteen. Minulla on jo kauan ollut olo, että elän poikkeustilassa, nyt se on vain levinnyt muuhunkin maailmaan. Olin juuri päättänyt, että raapustelu omassa huoneessa saa vähentyä, olin aktiivisemmin pyrkimässä pois hullun tiedemiehen kopistani, kohti toisia, kun alettiin yleisellä tasolla suositella etäisyyttä ja eristäytymistä. Olin myös päättänyt heittää hyvästit ironialle, mutta minkäs teet.

In Finland we have this thing called Martat. Edellisen blogini otsikko oli ”Minä olen Telemakhos”, viitaten alkuperäismentoroitavaan. Olin lähdössä ”tekemään urapolustani tietoisen valinnan”. Vähänpä tiesin. Että olisin pian Martta. Hyvä niin. Todella arvostan Marttoja. Aikataulutan arkea. Siivoan. Keksin lapselle virikkeitä. Hilloan huoliani. Luen vessassa Pirkkaniksejä (niinhän Martat tekevät?). Vien mennessäni ja tuon tullessani. Laulaa lallatan kierrättäessäni. Selviän kunnialla. Laitan ruokaa ja leivon leipää. Miksi leivon vapaaehtoisesti mutta pakonomaisesti koko ajan? Voisinhan ostaa leivänkin kotiinkuljetuksena kaupasta. No. Olen ajatellut, että leipominen on nyt jonkinlainen terapiatoiminto. Vastaleivotun leivän tuoksu vakuuttaa, että elämä jatkuu. Tuoksu vakuuttaa minut ja perheeni. Se leviää rappukäytävään ja vakuuttaa naapurit, ikkunan raosta tuoksu vaeltaa ulos pihalle vakuuttaen ohikulkijat. Jos sellaisena päivänä, kun en ole leiponut, tunnen vastaleivotun leivän tuoksun, tekee heti mieli ruveta leipomaan. Leivon, koska olen. Olen, koska leivon. Carpe panis. Tänään olen leiponut ensimmäisen hapanjuurileipäni ikinä. Tajusin sitä tehdessäni yhtäkkiä, että suurin syy leipomiselleni on kuitenkin jokin tarve olla yhteydessä esiäiteihin ja -isiin. Olla osa jatkumoa. Tämä oivallus tuli nimenomaan juuren kanssa läträämisestä. Juureen leipominen antaa leipomiselle ihan omanlaisensa merkityksen. Juuri kulkee ihmiseltä toiselle. Sain tämän juuren veljeltäni, hän oli valmistanut sen. Ehkä se on alku jollekin pitkälle ketjulle. Jos pidän siitä huolta, pidän sen elossa. Tuo elävä jokin. Elämän edellytys, joka voittaa jopa kuoleman siirtyessään sukupolvelta toiselle. Erittäin trendikästä nykyään tämä hapanjuurihomma, tiedän, mutten ihmettele miksi.

Itselläni on eräs suuri leivänleipojaesikuva. Hänen nimensä oli Elvi, ja hän lähti keskuudestamme vuosi sitten viljavammille leivontamaille. Elvi oli kummisetäni Vekon sisko. Tämä maanviljelijäsisarpari asui perinteistä, suhteellisen omavaraista maataloa kesäpaikkamme lähistöllä. He ovat aina olleet yksi olemassaoloni kulmakivi. Elvillä oli aarre, juurensa. Hänen leipänsä olivat kuuluja, Kekkosellekin hän leipoi. Lapsuudesta muistan osallistumisen rukiin puintiin riihessä. Leivissä oli vieno savun maku. Istuimme Elvin ja Vekon tuvassa syömässä vastapaistettua ruisleipää heinänteon lomassa. Varmasti yksi elämäni onnellisimpia muistoja. Nyt Veko istuu kunnan palvelutalossa. Toivon, että hänellä on kaikki hyvin ja että hän on turvassa virukselta, jonka nimeä en jaksa enää mainita.

Leivän lisäksi joku saattaisi peräänkuuluttaa sirkushuveja. Iltaisin olen kuitenkin useimmiten liian väsynyt avatakseni Netflixin. Sitä paitsi tänään tuli mainos: ”----virus on nyt Netflixissä!” Onko sen ihan pakko tunkea joka paikkaan. Ei kiitos. Katson ne dokkarit sitten parin vuoden päästä kun asiasta oikeasti tiedetään jotain.

Löysin sattumalta uuden lempiohjaajan, Kelly Reichardtin, kun jaksoin avata Areenan. Sieltä katsoin Meek´s Cutoff-nimisen elokuvan. Eilen katsoin samaisen ohjaajan vanhemman leffan Old Joy Youtubesta. Etsinnässä loput neljä. Elokuvia, joissa ei tiedä mitä tapahtuu vai tapahtuuko mitään. Kuinka harvinaisia sellaiset ovatkaan. Samoin Women Make Film-sarja Areenassa on henkireikäni. Niin inspiroiva! Kiitos universumi. Mutta takaisin sirkukseen. Olin pähkäillyt, miten voisin tehdä taidetta nelivuotiaani kanssa, koska se näytti olevan ainoa keino näissä olosuhteissa. Perustimme Circus Coronan ja tallensimme jo ensimmäisen showmme. Edustamme alalajia ”roskasirkus”. Rekvisiittana ovat- no, näin korona-aikaan, arvaatte varmaan. Kun olimme toteuttaneet erittäin korketasoisen showmme alusta loppuun, lavastuksineen, puvustuksineen ja levityksineen, olin kolme päivää raato. Nyt olen ”vaihtanut strategiaa” kuten valtiokin. Teen vähimmän mahdollisen. Ryhmä Hau hoitaa loput. Nuo pienet koirat konsteillaan hommat saa jo rullaamaan. Siis kutsutaan Ryhmä Hau, woo-oo, Ryhmä Hau, woo-oo-oo, Ryhmä Hau. No niin nyt se soi päässä lopun päivää.

Kun valmiuslaki otettiin käyttöön, olin Ylellä leikkaamassa audiodokkariani Hon som simmar under isen. Kahdesta viikosta toinen oli takana ja minuun iski pieni flunssa. Samaan aikaan tulivat poikkeusolosuhteet ja suositukset. Työ jäi kesken, studioaika meni, ja nyt olen kotona lapsen kanssa. Homma jatkuu syksyllä. Opetan sivutyönä Helsingin työväenopistolla lyhytelokuvan tekoa ja kuvauksemme olivat juuri päässeet käyntiin kun opisto suljettiin. Sekin työ jäi kesken. Olen ihminen, joka tykkää saattaa asiat päätökseensä. Nyt on hyväksyttävä kaiken keskeneräisyys. Mieheni on mukana Ylen dokkaritoimituksen työryhmässä joka tekee seurantadokkaria koronakriisistä, joten hänen työnsä on nyt kaikilla mittapuilla mitattuna akuutimpaa. Olen hämmentynyt oman työni suhteen. Mihin sitä tarvitaan? Ja mitä se on? Mitä se voisi olla? Mitä sen pitäisi olla? Kirjoitan elokuvaa, joka sijoittuu 30-luvulle. Sota syttyy Suomessa ja päähenkilöni elävät poikkeusaikaa. Jotain tässä ajassa olemisessa ehkä auttaa minua ymmärtämään mitä elokuvani henkilöt kokivat tuona aikana. Olen onnekas ja etuoikeutettu, sillä minulla sattuu olemaan valtion yksivuotinen apuraha päällä. Minulla ei ole välitöntä taloudellisen ahdingon uhkaa. Sormustillinen itsekästä harmistusta suotakoon: en pysty nyt käyttämään tätä harvinaislaatuista mahdollisuutta hyväkseni ns. kybällä, koska tilanne on mikä on ja työtunnit ovat kortilla. Yöllä pitää nukkua, ainakin minun, en ole mikään Karl-Ove.

Taiteen saralla eniten minua motivoi tällä hetkellä runojen lukeminen ja kirjoittaminen. Runous ei ole eskapismia, vaan vastaus kysymykseen johon ei ole vastausta. Ja ainakin minun pääni on nyt täynnä tuollaisia kysymyksiä. Toisenlaisia kysymyksiä heitteli ilmoille kouluttaja Juliane Schulze luentonsa Alternative Financing of Independent Films lopuksi. Katsoin kyseisen luennon hiljattain Wiftin Youtubekanavalta. Kiitos siitä. Schulze kehotti kaikkia miettimään miten voisivat kääntää koronakriisin voitokseen. ”Miten juuri sinä voisit olla se henkilö, joka tulee kriisistä ulos (entistä) voimakkaampana?” ”Miten sinusta voi tulla parempi siinä mitä teet?” ”Miten sinä voisit kriisin jälkeen näyttäytyä henkilönä, joka kehitti ratkaisuja?” ”Käytä kaikki luova kykysi syleilläksesi tätä hetkeä.” Tulin hyvin mietteliääksi näiden loppusanojen jälkeen. Haluan ehkä kapinoida luennoitsijan ajatusta vastaan, silläkin uhalla että ymmärsin hänen hyvät pyrkimyksensä väärin. Positiivisuushegemonian tilalle/rinnalle tarvitaan rohkeutta kohdata pimeys. Se on minusta suurin koitinkivemme ihmisinä. Ilmastonmuutos, eläinten tehotuotanto, metsien hakkuut, lajien kato... Jatkuvan kasvun ideologia. Meidän tulisi ihmiskuntana oppia kohtaamaan pelottavat, uhkaavat asiat. Tyhjyys, hiljaisuus, kuolema. Ihminen on eskapismin spesialisti. Hyötyminen on eri asia kuin oppiminen. Tuntuu kamalalta olla näin antipositiivinen eli negatiivinen kun kaikkien pitäisi puhkua yhteen hiileen ja tsempata eikä ainakaan saisi vetää tsemppaajilta mattoa alta. Mutta pääfokus ei nyt kannata olla itsessä. Nyt jos koskaan on ajateltava muita, ja varsinkin heikoimmassa asemassa olevia. Ja jos vaikka haluaisinkin, en pystyisi tulemaan ulos tästä kriisistä oman elämäni sankarina. Minä en todellakaan ole parhaimmillani, kun takaraivossa on jatkuva huoli eikä aikaa tehdä hommia ole riittävästi ja tulevaisuus näyttäytyy hernerokkasumuverhona. Miten kirjoittaa esimerkiksi nykyaikaan sijoittuvaa draamaa, kun tulevasta maailmasta (ajasta, jossa tämä draama kuvattaisiin) on vain aavistus tai ei edes sitä? Ilmoitus: en tule olemaan se henkilö joka tulee ulos tästä kriisistä esikoisromaaninsa kanssa, entistä voimakkaampana, todistellen muille resilienssiään ja luovuuttaan. Tulen olemaan märkä rätti, helpottunut sellainen. Hali.

Se, että identifioidun tällä hetkellä enemmän martaksi kuin elokuvantekijäksi aiheuttaa jonkin asteista hämmennystä suhteessa mentorointiin. ”Tehdä urasta tietoinen valinta” on vaihtunut tavoitteeseen ”selviä tästä päivästä”. Sillä oman työn yhdistäminen lapsen hoitoon ja kotitalouden pyörittämiseen on ihan infernaalinen kakku. Silti: onpa kivaa, että on mentori juuri nyt! Äsken pidimme toisen mentorointisession Tarun kanssa. Taru sanoi vastauksena valitukseeni ajan puutteesta, että hän uskoo alitajunnan kuitenkin työskentelevän. Siihen pitää luottaa. Uskon itsekin näin, mutta hienoa saada muistutus.

Lopuksi vielä mielipide. Olen samaa mieltä Tommi Melenderin kanssa siitä, että mielipiteitä on liikaa. Maailma hukkuu mielipiteisiin ja kaikkien mielipiteet kaikesta ovat muka yhtä arvokkaita. Tämä on mielipiteeni. Omasta puolestani voin tunnustaa, etten tiedä mitään. Mielipiteeni vaihtuvat päivästä toiseen. Rakastan säästä puhumista. Siinä ihmiset kohtaavat samalla viivalla, siihen ei mielipiteitä tarvita. On mukavaa todeta asioita yhdessä. On minullakin salaiset mielipiteeni säästä tosin. Olen hyvilläni kun kohdalle osuu sateinen, tuulinen päivä koska silloin saan kävellä rannoilla rauhassa. Täälläpäin on nimittäin aurinkoisina päivinä uskomaton ryysis. Olen asunut Lofooteilla, jossa satoi kaksi kuukautta putkeen ja jossa tuuli tapasi viedä pari taloa mennessään kun sille päälle sattui. Kauan lempityynyliinani oli ”Sortumatta souda vaik ois vastatuulta”. Nukuin nämä sanat vasten poskeani vuosikaudet. Nyt kirjailisin mielelläni (jos osaisin, okei en ole aito Martta, myönnetään) huonetaulun sanoilla ”Trust me, I don´t know what I´m doing”. Tai ehkä mieluummin suomen kielellä eli ”Luottakaa minuun, en tiedä mitä olen tekemässä”. ”Lita på mig, jag vet inte vad jag håller på med”. Tämä olkoon ohjenuorani. Olisi mahtavaa profiloitua tuon sortin tekijäksi. Voisinpa tulla niin rohkeaksi. ”Tuo on se tyyppi joka ei tiedä mitä on tekemässä, olisipa kiva tehdä yhteistyötä.” Voiko tämän tietoisemmaksi tulla urapolustaan?! Sitä kohti! En tietenkään tarkoita, että pitäisi luopua pyrkimyksestä yrittää ymmärtää, yrittää ilmaista. En myöskään pyri mystifioimaan taiteen tekemistä. Ei siinä ole mitään mystistä, ettei tiedä ja hapuilee eteenpäin, hapuilee sitkeästi, parhaimmillaan samalla aaltopituudella muiden hapuilijoiden kanssa. Hapuilu kunniaan. Vastustan ajatusta, että esimerkiksi elokuvaohjaajan pitäisi esittää tietävänsä koko ajan missä mennään ja pitävänsä lankoja käsissään. Toivon itse saavani työskennellä ihmisten kanssa, jotka omaavat sen verran hyvän itsetunnon että sietävät epävarmuutta. Odotan aikaa, kun saan taas hapuilla muiden kanssa. Olen vakuuttunut, että sinä päivänä kun taiteilijat ”tietävät” mitä tekevät, taide on plötsähtänyt.

Tai Eeva-Liisa Mannerin sanoin:

”USKO NIITÄ JOTKA ETSIVÄT,

EPÄILE NIITÄ JOTKA LÖYTÄVÄT

EPÄILE KAIKKEA, PAITSI ITSEÄSI,

kirjoitti Mörö, alias Musta Käsi”