Havuja, perkele!

Kirjoittaja
Katri Myllyniemi

Olimme sopineet kävelylenkistä Mustikkamaalla mentorini Tarja Kylmän kanssa. Hävetti, sillä en ollut saanut pitkän leffani käsikirjoitusta vieläkään valmiiksi, vaikka olin ollut sen valmistumisesta varma edellisellä tapaamiskerralla. Tuolloin olimme jo suunnitelleet leffakäsikirjoituksen jälkeisen elämäni writer´s roomissa ja ties missä. Olimme tehneet listan ihmisistä, joihin ottaisin yhteyttä. Olimme puhuneet myös siitä, miten tärkeää käsikirjoittajan työssä on pysyä aikataulussa. Minä olin selittänyt jotain talvisotahenkistä kovasta työmoraalistani, vastuun kantamisesta ja aikataulujen hyvästä hallinnasta.

Nyt kuukautta myöhemmin Tarja ja koirat odottivat energisinä Isoisänsillan kupeessa, kun laahustin paikalle kirjoituskammioni uumenista kaivautuneena, silmiäni siristellen. Olisin halunnut saapua paikalle tukka pestynä, käsis valmiina, lista läpi soitettuna. Mutta ei. En ollut soittanut yhdellekään listan ihmisistä, eikä mikään ollut vielä valmista. Havuja, perkele!

Askel askeleelta aurinko ja kävely teki tehtävänsä, uudet deadlinet ja tavoitteet oli sovittu. On todella arvokasta saada mentorin tukea tälläisessä – vaikka joutuu näyttämään itsestään myös epäonnistuneemman puolen. Tapaamisen jälkeen menin kotiin ja avasin kalenterini sisäsivun, johon olin kirjoittanut tsemppilistan. Listalla on muiden minussa näkemiä vahvuuksia. Siellä lukee isoilla kirjaimilla muun muassa sana sinnikkyys.

Tsemppilista oli syntynyt mentorointiohjelman alussa kotitehtäväksi annetusta SWOT-analyysista. Entisenä kauppatieteilijänä ja kapitalistisen korporaation rattaissa tahkonneena pelkkä termi oli aluksi saanut minussa aikaan allergisen reaktion. Lisäksi osana analyysia oli tehtävä: kysyä ihmisiltä, jotka tuntevat minut, mitkä ovat vahvuuteni. Pään sisältä kuului heti vastaus: en todellakaan kysy. Sitten nauratti. Olin pystynyt muutamassa sekunnissa teilaamaan koko tehtävänannon.

Muistan, että tehtävä hävetti minua, mutta annoin Whatsappin laulaa. Valitsin vastaajiksi pitkäaikaisia ja läheisiä, ei alalla olevia ystäviäni, koko lapsuudenperheeni sekä kollegoita, joiden kanssa olin työskennellyt taiteellisessa roolissa. Sen, mitä muut näkevät, saattaa itse välillä unohtaa. Muiden ihmisten näkemissä vahvuuksissa saattaa olla myös sellaisia piirteitä, joita välillä yrittää himmailla tai rajoittaa. Ne ovat siis hyviä ominaisuuksia, todellisia vahvuuksia. Mutta ne voivat helposti muuttua myös häpeän tunteiksi, jos homma ei osukaan ihan maaliin tai lähtee vähän lapasesta. Mokaamisen ja häpeän pelossa voi jättää juuri sen oman suurimman vahvuuden käyttämättä ja näyttämättä.

Suosittelen omien vahvuuksien kyselemistä muillekin. Tsemppilista voi auttaa, jos itsetunto horjuu, hävettää tai pelottaa – siitä voi tankata kaikkea sitä hyvää mitä muut sinussa näkevät. Se voi olla yllättävän tehokasta esimerkiksi jännittävässä työtilanteessa, jos mieli helposti harhautuu kertaamaan vain niitä omia huonoja puolia.