Kiipee tuosta nyt sitten

Kirjoittaja
Anne Karttunen

Kirjoitan tämän hävyttömän myöhässä - olen onnistunut työllistymään kunnianhimoiseen, liian tiukalla valmisteluajalla aloitettuun tv-sarjatuotantoon lavastussuunnittelijana. Työprosessini keskellä tästä reflektiosta tuli hiukan kipakka. Kunhan palaudun, lupaan miettiä keinoja ja positiivia tulokulmia aiheeseeni.

Mentoroinnin kuluessa keskustelimme yleisesti työn tilanteista ja lavastussuunnittelijan kirjavasta asemasta kentällä. Kevään ja kesän mentoroinnista on minulle jäänyt käteen jonkinlaista henkistä selkärankaa, tukea. En ota vastaan mitä tahansa ja puolustan yhäkin ryhmääni ja työtämme. Kiitos, uskon että jaksan paremmin.

Tällä hetkellä teemme työtämme kummallisen jännittyneessä, hätäisessä ilmapiirissä maskit naamalla, hengästyen, janoisina. Ihmiset sairastelevat, jopa uupuvat työstään – tästä uskalletaan nyt jo puhua, stigma ei ehkä enää ole niin suuri. Kaikki painavat töitä, liikaakin, koska ei tiedä milloin tulee stoppi. Osaavasta art department-väestä on huutava pula. Hankintapaikat päivittävät viikoittain koronaohjeistuksiaan.

Lavastajan asema, työ ja vastuut käsitetään yhä hyvin lavealla skaalalla tuotantojen toimesta. Nyt olen rajummin kuin koskaan, tilanteessa, että minulle annettu aikataulu, luokattoman myöhään etsityt lokaatiot ja keskeneräisen käsikirjoituksen pohjalta laskemaani resursointiin annettu epärealistinen vastabudjetti teettävät seitsenpäiväistä viikkoa. Vähän niin kuin suunnittelun työkalut puuttuvat isolta osin. Sinänsähän se ei haittaisi, jos olisi aikaa työskennellä tilanteen vaatimalla tavalla tuotannollisesti. Korona on kurittanut tuotantoyhtiöitä tasapuolisesti ja ajanut tuotantoja liian tiukkoihin aikataulutuksiin ja resursointeihin, kaikki olemme tilanteessa yhdessä.

Olen kenties liian optimistinen ja naiivikin, että uskon joka kerta, ettei tiukempaa voi tulla. Näköjään voi. Joudun olemaan tiukka, kova ja koko ajan peräänantamaton opettaessani tuotannolle, mitä jotkut toiveet ja vaatimukset tarkoittavat. Se vie yllättävän paljon voimia ja on pois muusta työstäni. Pidän sinnikkäästi tyylin ja kerronnan puolia mitä enää kykenen: perustelen, vaadin, kysyn, muistutan kohtauksista ja sisällöstä. Onko tämä minun työtäni? Toisaalta on, yhteisessä projektissa.

Kun on säästetty jostain syystä kuvauspaikkojen etsinnässä niin haasteet tippuvat mm. lavastuksen syliin. Käsikirjoituksen haasteita ratkotaan hätäratkaisuilla. Taas muistaa miten ekonomista on silloin, kun lavastussuunnittelija muiden HODien ohella ehtii kommentoida käsikirjoituksia rauhassa. Tiedän, että tätä toivoivat ihan kaikki tuotannossa mutta viikkoja emme saa lisättyä vuodenkiertoon.

Ikuinen yllätys tuotannoille on, että lavastusratkaisut usein toteutuvat työllä, suunnittelutyöllä ja ammattitoteutuksella. Olemmeko lukeneet saman käsikirjoituksen? Miksi lavastusosasto aina tarvitsee lisää jotain?

Tuotannolla on lyhyt muisti. Jos minut raamitetaan tekemään käsikirjoitusmuutosten myötä aina kasvavaa teosta, viittaan alkuperäiseen laskemaani budjettiin. Nyt syksyllä olen hokenut valaisijalta kuulemaani mantraa: Minä en tarvitse mitään. Tuotanto tarvitsee. No tarvitsen ehkä palkkaa työstäni. Mietin myös useasti, että tuotantojen kannattaisi luottaa HODeihinsa ja näiden ammattitaitoon.

Kenttää ei saa opettaa siihen, että lupaamme tyhjiä ja ilmaiseksi. Lavastussuunnittelijan tai lavastajan tittelillä työskentelevän pitää uskaltaa olla ammattitaitoinen ja vastuullinen. Tuotantoyhtiöt rekrytoivat lavastajiksi hyvinkin vasta-alkajia vaihtelevin työhistorioin. Ei käy kateeksi. Toivon meille kaikille sinnikkyyttä ja oman työn ydintehtävän muistamista yhteisissä teoksissa.

Kun tämä kuitenkin on hyvinä hetkinä älyttömän palkitsevaa, kannattelevaa, tyydytystä tarjoavaa työtä hiton kivojen taitavien kollegojen kanssa. Parasta.

----------------------------------------------------

Kuvassa luonnos aidankorotukseen. Korotettavaa aitaa tehtiin lopulta noin 60 metriä.