Uusi mantra

Kirjoittaja
Katja Korhonen

Kun lähdin tähän mentorointiprosessiin, tavoitteeni oli päästä tästä hassusta välitilasta, jumista, yli, jotta voisin tehdä työtäni niin, että se ei veisi tilaa kaikelta muulta. Lähdin tähän ajatellen, että yritän saada mentorini avulla selkeytettyä itselleni omaa tilaani, ja jo parin tapaamiskerran jälkeen olen ilokseni huomannut kuinka paljon ajatuksia meidän keskustelut ovat synnyttäneet. Tiedän että oman jumini voin avata vain minä itse, mutta siinä matkan varrella otan kaiken avun mitä saan.

Jo parissa kerrassa olemme mentorini kanssa käyneet keskustelua erilaisista aiheista, joita olen tuonut pöytään, aina epävarmuuksista ja varmuuksista, turhautumisesta, eteenpäin menemisestä ja keskeneräisyydestä virheisiin. Olemme vaihtaneet ajatuksia aika isoista asioista. Minusta tuntuu, että olen saanut kysyä mitä vaan, ja keskustelu on ollut vapaata ja varauksetonta.

Olen oikeastaan aina elänyt niin, että tulee mitä tulee ja otan mitä saan, ja sen takia koen meneväni helposti väärään suuntaan ajattelematta sitä, mitä oikeasti haluan. Tulevaisuuden ajatteleminen on monellakin tapaa vaikea asia. Ei ainoastaan siksi, että tämän hetkisessä maailmassa on vaikea tietää, mihin suuntaan mikäkin kuppi kallistuu, mutta myös koska se vaatii suunnitelmien tekoa jos haluaa pitää kiinni tavoitteistaan eikä vain luovia läpi uran. Pitää oikeasti tiedostaa mihin suuntaan haluaa mennä, ja sitten purkaa se yksittäisiin askeleisiin ja tarpeisiin. Ja sitten tulee vielä se vaikein asia. Niiden askeleiden noudattaminen.

Reflektoimisessa on todella paljon työtä, mutta se on työtä, jota haluan tehdä päästäkseni sieltä omasta jumikuopasta ylös. Jo se että saa puhua näistä asioista kokeneemman kollegan kanssa avoimesti, on rikkaus. Toisaalta on raastavaa, mutta samalla helpottavaa tietää, kuinka universaaleja tietyt tunteet ovat. Kuinka en todellakaan ole ainoa, joka ajattelee niin. Luulen että näistä asioista ei vain yleisesti puhuta tarpeeksi avoimesti. Vaalitaan liikaa sellaista kaikkivoipaisuutta.

Vahvimmin tähän omaan tilaani vaikuttaa erilaiset epävarmuustekijät. Kaikki tuntuu välillä olevan epävarmaa. Välillä tuntuu että en oikeastaan tiedäkään mistään mitään. Välillä koen, että kaikki ideani ovat huonoja, ja joskus jopa tuntuu siltä että en osaakaan tätä. Eikö kukaan pidä ideoistani? Onko tämä sitä mitä haluan tehdä? Miten etenen tästä? Näitä ajatuksia on miljoona.

Tiedostan toki myös, että tuppaan ajattelemaan ja analysoimaan liikaa. Työnnän sillä itseäni syvemmälle kuoppaan. Olen kuitenkin tässä pikkuhiljaa oppinut hyväksymään sen, että olen matkalla enkä välttämättä pysty ennakoimaan lopputulosta. Se tunne minun pitää vain hyväksyä eikä taistella vastaan. Parasta mitä itselleni voin tehdä, on oppia toimimaan sen kanssa niin että se ei rajoita.

Olemme mentorini kanssa käsitelleet myös ajatuksia siitä, miten pysyä itselleen rehellisenä ja luottaa omiin ajatuksiin ja ideoihin silloin, kun sanotaan toistuvasti ei. Se on varmasti monelle tällä alalla työskenneelle läheiseksi tullut torjunta. Se, mikä kasvattaa kaikenlaisia epävarmuuksia. Miten pystyisi luottamaan omiin ajatuksiin silloin, kun kurkkaa sen oman kuplan ulkopuolelle (esim. kupla missä kirjoitat ja olet sisällä jutussasi) ja siellä sanotaankin ei, tai pyydetään muuttamaan jotain. Miten näissä tilanteissa pystyy seisomaan vankasti ideoiden ja ajatusten takana, etenkin jos toisella puolella on jotain joka voi viedä sinua eteenpäin?

Minä päätän mitä minä haluan tehdä ja mikä on minulle tärkeää. Tämän pitäisi olla päivänselvää, mutta ei se aina vain niin ole. Tämä on kuitenkin tärkeä elementti siinä, miten tehdä oma ura sellaiseksi kuin haluan, minun näköiseksi. Minä päätän mitä kohti menen, ja olen varma että sinne päästäkseni tarvitsen enemmän jonkinlaista punk-asennetta tekemiseeni. Sitä, että teen enkä vain mieti. Mitä sitten jos epäonnistun? Olen vain ihminen.

Virheiden tekeminen on aina ollut minusta pelottavaa, mutta niiden täydellinen välttäminen on taas uskomattoman uuvuttavaa. Nyt olen kuitenkin ottanut itselleni uuden mantran, sillä mitä helvetin väliä sillä on, jos epäonnistun tai teen virheen. Ainakaan en kuollut. Tämä virhe ei ole mitään. Tätä aion takoa omaan päähäni joka päivä hamaan tulevaisuuteen, ennen kuin pääkoppani sen oikeasti ymmärtää ja uskoo.

Kuva liittyy prosessiini symbolisesti. Päässä tuntuu välillä olevan pelkkää usvaa, mutta sieltä usvankin takaa pimeydestä pilkottaa usein tuttu maisema.