Haasteita ja niiden ylittäminen

Kirjoittaja
Sara Forsius

Aluksi minun on pakko myöntää, että tätä mentorointipäiväkirjaa on haastava kirjoittaa. Syksy on ollut kiireinen ja omalla urapolulla on tapahtunut paljon. Olen saanut kuvata kiinnostavia projekteja ja tehdä töitä inspiroivien ihmisten kanssa. En ole oikein ehtinyt pysähtyä reflektoimaan asioita vaan olen tehnyt täysillä, ehkä juuri siksi kirjoittaminen tuntuu haastavalta. On pakko pysähtyä miettimään hetkeksi ja kerätä kaikki ajatukset yhteen. 

Tapasimme Sarin kanssa ensimmäistä kertaa lounaalla Kalliossa syyskuussa. Sillojn ulkona oli vielä lämmintä ja olin itse vielä töissä yhdessä isossa TV-tuotannossa valoteknikkona. 

Kesän jälkeen oli tarkoitus hetken lomailla, mutta kiinnostavat projektit ja uudet haasteet veivät mennessään. Olen kuvannut paljon ja sitä kautta myös oppinut paljon sekä itsestäni että kuvaamisesta. Olen myös pohtinut paljon omia tavoitteita, unelmia ja tulevaisuutta, mutta ajatukset ovat olleet ohikiitäviä ja muuttuvia. Välillä on tuntunut siltä, että olen aivan hakusessa kaiken suhteen, mutta välillä taas olen ollut iloinen ja ylpeä itsestäni. Minusta on kummaa, miten pienikin negatiivinen ajatus omasta tekemisestä jää junnaamaan niin paljon pidemmäksi aikaa, kuin positiivinen ajatus. Miten tämän yhtälön saisi käännettyä päälaelleen? 

Yleensä epäily tulee hetkeä ennen uutta tuotantoa ja heti suoritetun työn jälkeen. Osaankohan tämän? Olenko suunnitellut tarpeeksi ja muistanut kaiken? Olenko huijannut itseni tähän pisteeseen? Miltäköhän kuvattu materiaali näyttää? Mitä jos olen mokannut jotain? 

Itse kuvaustilanteessa nautin täysin. Aika tavallaan pysähtyy. Tilanne vie mennessään. Tarkkailen valoa, kompositiota ja tapahtumia etsimen läpi ja seuraan intuitiotani, jotta saisin parhaimman mahdollisen materiaalin tallennettua. Nautin yhteistyöstä ohjaajan ja muun kuvausryhmän kanssa. Myös kun tarpeeksi aikaa on kulunut kuvauksista ja saan nähdä omaa materiaaliani, voin analysoida sitä paljon objektiivisemmin ja miettiä materiaalin hyviä puolia, sekä niitä asioita joita voisin kehittää ensi kertaan. Sitten alkaa seuraava tuotanto ja paniikki iskee uudelleen! 

Puhuimme tästä paniikista myös Sarin kanssa, ja minua helpotti kuulla että hänkin joskus voi tuntea samaa. Ehkä oman osaamisen epäily on osa luovaa työskentelyä? Ja ehkä itsekin opin käsittelemään jännityksen ja hermostumisen tunteita ajan myötä paremmin. Ainakin tavoitteena olisi oppia! 

Sarin kanssa keskustelu oli antoisaa ja olen todella iloinen, siitä että pääsin osaksi WIFT Finlandin mentorointiohjelmaa. Kaikille olisi varmaan hyödyllistä saada hieman mentorointia, varsinkin näin uran alussa. Puhuimme laajasti elokuva-alasta, kuvaajan roolista, unelmista, henkilökohtaisista kokemuksista ja lisäksi sain paljon mahtavia vinkkejä. Sari myös muistutti todella tärkeästä asiasta, joka pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta ei aina ole: aina voi pyytää apua. Ehkä ohjaaja, tuottaja, valaisija tai kameravuokraamon henkilökunta voi auttaa jonkun ongelman ratkomisessa? Ehkä joku aivan toisen alan ammattilainen? Yhdessä ongelmiin voi löytää yllättäviäkin ratkaisuja ja onhan yhdessä tekeminen muutenkin yksi elokuva-alan hienoimmista puolista. 

Kuvassa kuvaan kuvituskuvaa dokumenttiin ja sen on ottanut ohjaaja Hanna Nordenswan.