Hyvin se menee!
Kirjoittaja
Katri Myllyniemi
Käsikirjoittaja Tarja Kylmä oli pari vuotta sitten opettamassa meitä käsisopiskelijoita Aallossa. Sen jälkeen vähän salaa odottelin, että juuri hän tulisi yhdeksi WIFT Finlandin mentoreista. Tiesin, että hän oli lempeä ja älykäs, ja alunperin alanvaihtaja niin kuin minäkin. Halusin ammentaa häneltä, miten sarjakirjoittaminen tapahtuu Suomessa: minkälaisia writer´s roomeja ylipäätään meillä on, miten sarjakirjoittamisen maailmaan kannattaa uida ja miten sitä kaikkea voisi kehittää. Toivoin, että Tarja olisi minulle sellainen sarjakäsikirjoittamisen valmentaja. Mutta jos vähän raaputtaa pintaa, oli myös paljon suurempia syitä viisaalle vieressä kulkijalle, jonka kanssa voisi turvallisesti puida omaa ammatti-identiteettiä, osaamistaan, unelmiaan ja pelkojaan.
Oikea syy mentorointiohjelmaan osallistumiselleni oli saada jotain selkoa tästä uudesta käsikirjoittajan ammatista. Viime tammikuussa valmistuin taiteiden maisteriksi elokuva- ja tv-käsikirjoituksen maisteriohjelmasta ja sain käsikirjoitustuet millä kirjoittaa – nyt hanaa ja elämään käsikirjoittajan elämää! Ainoa ongelma oli, että yhtäkkiä minulla ei ollut hajuakaan, mitä minun pitäisi tehdä. Eikä kyse ollut itse kirjoittamisesta, vaan ihan muista asioista, joiden merkitystä kirjoittamiselle en ollut aiemmin ymmärtänyt: yhtäkkiä minulla ei ollut pomoa, ei työaikoja, ei työkavereita, ei hierarkiaa, ei sääntöjä – vain minä itse. Hyvin perinteisissä työyhteisöissä ennen työskennelleenä, tämä ei ollutkaan mikään ihan pikku juttu. Ennen kirjoittamiselle oli pitänyt raivata aikaa muiden töiden lomasta, se oli ikään kuin hetken keidas, missä sai tehdä sitä, mille sydän todella sykki - ei kokonainen työpäivä, johon herätään aamu toisensa jälkeen, viikko toisensa jälkeen, kuukausi toisensa jälkeen.
Keväällä kävin WIFT Finlandin Action! -hankkeen Aivot ja työ -kurssin, jossa puhuttiin paljon siitä, miten aivomme toimivat vielä hyvin samaan tapaan kuin metsästäjä-keräilijöillä. Kuvittelin seisovani organisoimassa metsästysporukkaa puhvelin kaatoon. Metsän reunasta vilkaisin vielä kotinuotiolle päin: nuotion vieressä istui heimoni tarinoiden kerääjä, joka usein ei liikkunut paikaltaan koko päivänä. Vaikka rakastin kuunnella hänen tarinoitaan iltaisin nuotiolla, minun kävi sääliksi hänen yksinäisyyttä täynnä olevia päiviään. Mitä jännittäviä hetkiä hän elämässään menettikään!
Mutta minusta oli tullut juuri hän. Olin ennen nauttinut vilkkaasta ja sosiaalisesta työelämästä ja alati vaihtuvista projekteista. Nyt olinkin se heppu, jonka piti tehdä kaikki jännittävät matkansa sisäisesti, omassa mielikuvituksessaan – vilkuttaa metsästysporukalle ja jäädä tuijottamaan läppärin loimua. Käsikirjoittaminen oli kuin keski-ikä: tajusin kirjoittavani parhaiten, kun elämäni on tasaista, olen nukkunut, syönyt, nainut ja urheillut – kun kirjoitan heti aamusta, kukonlaulun aikaan, ja teen kaikki asiat ihan samalla tavalla, päivä toisensa jälkeen. Käsikirjoittamisesta tuli elämänhallinnan ja itsensä johtamisen taitolaji.
Toinen oikea syy, miksi hain mentorointiohjelmaan oli se, että uudessa ammatissani itseluottamukselleni oli tapahtunut jotain kummallista. Omaa pientä ja herkkää sieluntuotetta olikin yllättävän vaikea myydä ihmisille, hylkäämisen pelko ja häpeä nostivat helposti päätänsä. Miten olla samalla piinkova ammattilainen, jonka pitää kestää pettymyksiä ja torjutuksi tulemista, mutta silti samalla säilyttää aitous ja herkkyys. Puhvelinkaadossa ja metsästysporukoissa olin aina ollut varmaotteinen ja peloton. Nyt, heimon nuorempana tarinan kertojana, sanat saattoivat tarttua kurkkuuni nuotion loimussa, ja epäilin pitääkö kukaan tarinastani, entä minusta. Sitten heimon vanhempi tarinankertoja käveli taakseni ja laittoi hetkeksi käden olalleni – hyvin se menee, jatka vaan.
