Työn tuntu

Kirjoittaja
Milja Aho

Aloitan mentorointiohjelmassa takanani noin 10 työvuotta taidekentällä, ennen kaikkea lavastajan roolissa. Kehoni ja mieleni on jo selkeästi siirtynyt opiskeluidentiteetistä työläisyyteen ja keski-ikä kolkuttelee ovella tervetulleena vieraana. Olen käynyt läpi monenlaisia produktioita, monenlaisten ihmisten kanssa, monissa olosuhteissa. Tältä pohjalta yllätyin, kuinka vallankumouksellisena koin Virpi Haaviston presentaation aloitusseminaarissa. Hän puhui työstä ja tunteista. Miltä työn tekeminen tuntuu. Miten se meissä vaikuttaa. Minkä merkityksen sille annamme. Ja ihan vain ne tunteet, ilo, pelko, pettymys, varmuus ja epävarmuus, euforia. Näille ilmiöille annettiin aikaa, ne eivät olleet vain prosessien (epä-toivottu) sivutuote.

Ajatukset työhön liittyvien tunteiden suuresta merkityksestä on tietyllä tavalla itsestäänselvyys. Tottakai työmme vaikuttaa meihin todella kokonaisvaltaisesti. Se myllertää ja nostattaa, saa ahdistumaan ja antaa ne nautinnolliset merkityksellisyyden kokemukset, kun asiat loksahtavat juuri oikein paikoilleen. Maailma yllättää ja saitkin jotain parempaa kuin osasit kuvitella. Se on kuin huumetta. Ja tosi usein työ myös tuskastuttaa ja pelottaa. 

Silti, emme puhu tästä. Väitän, että läpikäymämme tunteet ovat melko vaiettuja, vaikka työmme on luonteeltaan hyvin tiivistä vuorovaikutuksessa toimimista. Istumme samojen pöytien ympärillä toisten tuntevien ihmisten kanssa, mutta tunteet ovat tiedossa vain itsellämme. Tehokkaan työntekijän ideaan kuuluu tietty kylmäpäisyys. Huolimatta siitä, että teemme töitä tunteet aiheinamme ja työvälineinämme.

Virpi Haaviston esitelmän tunnelma oli väkevän lempeä. Oli melkeinpä häkellyttävää kuulla puhuttavan luottamuksesta ja turvallisuudesta. Sama ilmapiiri vallitsi koko aloitusseminaarin muussakin toiminnassa. Tämä nousi minulle näkyväksi, koska markkinatalousvetoinen tehokkuusajattelu on uinut hyvin syvälle kaikkeen ajatteluumme, myös taiteelliseen työhön. Olen iloinen, että elän aikaa, jossa kulttuurin kentällä käydään arvokeskustelua kunnioituksesta ja sensitiivisyydestä. Kehitykseen pyritään ja etenkin vähemmistöt tekevät rankkaa työtä rakenteiden muuttamiseksi. 

Haaviston esittämät kysymykset eivät olleet pieniä. 

Kuka minä olen? Mikä on minulle arvokasta?

Mitä minä haluan? Miten se näkyy siinä, mitä minä teen?

Upeita kysymyksiä, joihin ei ole helppoja vastauksia. Suhteessa esimerkiksi ilmastokriisiin toimintani lavastajana on voimakkaassa ristiriidassa oman ajatteluni kanssa. Nykyisessä toimintakulttuurissa koen mahdottomaksi löytää tähän tyydyttävää ratkaisua. Vaihtoehdot ovat joko lopettaa työskentely, työskennellä tämä konflikti sietäen tai luoda uusia fantasioita taiteellisesta toiminnasta. Epäsuhta tuntuu vielä liian suurelta ollakseen ratkottavissani.

Sen sijaan tämän prosessin aikana toivon löytäväni enemmän vastauksia astetta helpomman kokoisiin kysymyksiin: minkälaisia työtapoja haluan ylläpitää ja minkä merkityksen haluan työllä olevan itselleni. Nyt on oikeastaan hyvä aika näiden tsekkaukseen. 

Elokuva-ala on minulle melko uusi, taustani on teatterissa. Suunnittelen toista pitkän elokuvan lavastustani. Tuotanto kiihdyttää koko ajan vauhtiaan ja tuntuu tyydyttävältä olla aktiivisessa tilassa. Tulevan elokuvan kohtaukset piirtyvät hetkittäin kirkkaina kuvitelmina, vaikka kuvauksiin on vielä muutama kuukausi aikaa. On pelottavaa, innostavaa, kauhistuttavaa, ahdistavaa, hullaannuttavaa, väsyttävää ja energisoivaa olla prosessin sisässä. On myös nerokasta, että minulla on mentori tällä matkalla.