Kirjoittajan keväästä

Kirjoittaja
Marjo Airisniemi

Pelkään kaatumista. Tällaisilla jäisillä kevätkeleillä köpöttelen eteenpäin hitaasti, tarkkaan askeleeni valiten, sillä en mieluiten haluaisi kokea edes liukastumisen tunnetta. Sitä, kun hetkeksi menetän kontrollin. Eilen, noustessani sulavedestä uudelleen kuperaksi jäätynyttä rinnettä ylös vastavaloon niin, etten kirkkaudelta nähnyt metriä pidemmälle, mietin: antaa tulla. Mitä sitten jos lähdenkin liukumaan hetkellisesti taaksepäin, menetän tasapainon ja jopa kaadun kontilleni maahan. Sora voi tehdä reiän trikoisiin, joku saattaa jopa nähdä. Olenhan minä kaatunut ja noussut ylös, lukemattomia kertoja. Miksi silti yhä niin pelkään sitä hetkeä, kun jalat irtoavat maasta enkä tiedä mitä tapahtuu? 

Muillekin elämänaloille yltävä turvallisuushakuisuuteni ei sovi kovin hyvin yhteen luovan alan kanssa, mutta silti olen valinnut tämän epävarman ja vaarallisenkin reitin jo varhain – koska se on myös lupa seikkailla, kulkea puoliksi pientareella, koluta metsittyneitä puutarhoja ja unohtuneita takapihoja. Kanssakulkijanani on kuitenkin ollut koko aikuisikäni turvaratkaisu: suunnitelma b eli päivätyö. Siinä on ollut paljon hyvääkin, taattu toimeentulo ja kertyvät vuosilomat, mutta samalla se on vienyt kohtuuttoman paljon aikaa ja energiaa, vienyt sivupolulle jolle en olisi halunnut jäädä. Kun tulin valituksi Aallon elokuvataiteen maisteriohjelmaan 2019, päätin, että nyt keskityn siihen, mitä todella haluan tehdä. 

Tätä kirjoittaessa on kulunut vuosi siitä, kun suoritin viimeisen lähiopetuskurssini Aalto-yliopiston Elolla sen tuoreissa tiloissa, Väreessä, Otaniemessä, ja siirryin kotityöhuoneelle Tampereelle. Helmikuussa 2020 en toki vielä tiennyt, että tulisin viettämään tiiviisti kirjoituspöytäni ääressä kokonaisen vuoden – ja ylikin. Olen siis vallitsevien olosuhteiden vuoksi suorittanut suurimman osan elokuva- ja tv-käsikirjoittamisen maisteriopinnoistani etänä, myös viimeistellyt taiteellisen opinnäytteeni, Mehiläiskesä -lyhytelokuvan käsikirjoituksen. Jälkituotannossa oleva elokuva myös onnistuttiin kuvaamaan erityisjärjestelyin kesällä 2020. 

Jos kaikki olisi mennyt mallilukujärjestyksen mukaan, valmistuisin taiteen maisteriksi vielä tänä keväänä. Jo varhaisessa vaiheessa päätin kuitenkin, että näitä opintoja en itselleni tyypillisesti ylisuorita. Päätin, että opiskelen aidosti itseäni varten, otan irti kaiken minkä saan, tutustun ihmisiin, teen projekteja ja – ainoana vielä toteutumattomana tavoitteena – ohjaan jotain itse kirjoittamaani. Tänä keväänä työn alla on Ylelle yhteistyöprojektina toteutettava lyhytkuunnelma. Lisäksi kirjoitan omaa tv-sarjakäsikirjoitusta. 

Vaikka opintoja jääkin vielä ainakin syksylle 2021, mentorointi sopii hyvin tähän vaiheeseen urapolkuani: toinen jalka ammattikentällä, toinen vielä koulussa. Tapaan mentorini Tiina Lymin ensimmäisen kerran näissä merkeissä Tampereen elokuvajuhlien yhteydessä. Festivaali järjestetään tänä vuonna virtuaalisena, mutta Tiina saapuu kotikaupunkiini puhuakseen streamattavassa keskustelussa hienosta Sisäilmaa -sarjastaan. Sisäilmaa oli muuten yksi syy, miksi hain juuri Tiinan mentoroitavaksi – ihailen hänen tapaansa käsitellä yhteiskunnallisia ongelmia usein hyvää tarkoittavien mutta mahdottomissa olosuhteissa räpiköivien yksilöiden kautta. Katsojana elän niistä hetkistä, kun vapautunut nauru juuttuukin kurkkuun, ja jotain kipeänkepeää toivon tavoittavani myös tekijänä.

Mistä sitten haluan jutella Tiinan kanssa? Oman äänen ja näkemyksen esiintuomisesta ja rikastamisesta. Oman työn hallinnasta, osana työryhmää toimimisesta. Oman tekstin ohjaamisesta, joka on seuraava tavoitteeni. Haluan oppia menemään kohti myös sellaisia asioita, mitä en “jo osaa”, ottaa riskejä ja aidosti tehdä taiteesta ammatin itselleni. Se vaatii ein sanomista ja rajanvetoa, mutta ennen kaikkea kyllän sanomista niille asioille, joita haluan tehdä, vaikka vähän pelottaakin. 

Tiina itse on edennyt näyttelemisestä pikkuhiljaa kohti kirjoittamista ja alkanut myös ohjata omia tekstejään – ensin teatteriin, sitten televisioon ja pitkiksi elokuviksi. Hän kirjoittaa mentorikuvauksessaan, että olisi itsekin jossain kohtaa kaivannut ihmistä, joka esittää oikeita kysymyksiä kuten mitä todella haluat tehdä ja miksi juuri tämä teos. Ja onpa kysymyksiä minullakin: miten sietää paremmin epäonnistumisen pelkoa ja korkeita vaatimuksia omaa työtä kohtaan? Miten vaalia työn ja vapaa-ajan tasapainoa työssä, joka on myös elämäntapa ja kiinteä osa identiteettiä? Miten uskaltaa elää omien arvojensa mukaista elämää, vaikka turvallisempiakin polkuja olisi näköpiirissä? Näihin pohdintoihin toivon saavani uutta näkökulmaa ja rohkaisua keskusteluissa Tiinan kanssa. 

Keikkuen tuleva kevät on muuten kaikesta huolimatta lempivuodenaikani. Sulamisen, paljastumisen, valon ja uusien alkujen aika. Ehkä sillä on vain yhtä haparoivat ja harkitut askeleet kuin minulla. Mutta eivät ne sitä estä.