Mentoroiduin, siis olen
Kirjoittaja
Karin Pennanen
On elokuu. On aika reflektoida mentorointiprosessia, joka nyt on kohdallani jo historiaa.
Minun mentorointijaksoni ajoittui koronakevääseen. Ehdimme tavata mentorini Tarun kanssa kerran, sen jälkeen tapaamiset hoituivat etänä. Kaikki pysähtyi ja moni työ lykkääntyi tulevaisuuden epävarmuuteen. Pyrkimykseni mentoroinnin alussa oli tulla ulos hullun tiedemiehen kopistani, siirtää painopistettä kirjoittamisesta ohjaamiseen, yksin tekemisestä ryhmätyöhön. Kaikki nämä hienot suunnitelmat laitoin pandemian takia hyllylle ja siitä syystä mentorointi tuntui välillä ns. metamentoroinnilta. Puhuimme ohjaamisesta ja elokuvan teosta, mutta rivien välissä ja taustalla väijyi ajatus: milloinkohan tätä voi taas tehdä
Kirjoittaa voi aina. Käänsin kelkkani ja hyväksyin ajatuksen, että nyt on hyvä aika kirjoittaa. Minulle tosin elokuvan kirjoittaminen on jonkin asian valmistelua. Kuin kirjoittaisin reseptiä. Haluaisin päästä leipomaan, esimerkiksi katedraaleja kuten Edith Södergran. Joka kirjoitti. Ja odotti tuberkuloosilääkkeen valmistumista. Mielelläni leivon myös jotain pienimuotoisempaa kuten hiekkalinnan. Runoilijasta tuli mieleen se, että mieleni on pyörinyt runoudessa sitten viime maaliskuun. Se on ollut jonkinlainen kummeli kummallisessa ajassa: valkoisista kivistä koostuva kasa, joka erottuu hämärässäkin. Latteuksien latteuden uhallakin sanon, että elämä on purjehtimista. Huomasin sen purjehtiessani. Ei kannata miettiä koko reissua kerrallaan vaan vain sinne asti, minne näkyy. Seuraavalle kummelille, josta ehkä avautuu ihan toisenlainen näkymä. Ehkä tuuli yltyy, tai sitten moinaa kokonaan. Edessä saattaa olla valtava, ylitettävä selkä. Tai karikkoinen, hankalan kapea salmi. Rannalla kaukana näkyy leirinuotio ja ihmisiä sen ympärille kerääntyneenä. Ehkä voisi pitää tauon ja kuunnella tarinoita ja kaivaa esiin eväät.
Seuraa henkilökohtainen tunnustus. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni todella kokenut, että elämä ei ole lineaarista vaan syklistä, kerroksellista. Olen kerrosten ulkokehältä nähnyt välähdyksiä aiempaan ja kokenut olevani sama kuin 10, 20 tai 30 vuotta sitten. En tiedä mistä tämä tunne on syntynyt, onko sillä jotain tekemistä erityisolosuhteiden tai mentoroinnin kanssa. Välillä tuntuu, että nuorrun. Omituista.
Olen aikamoinen suorittaja, kun sille päälle satun, mutta mentorointia en lähtenyt mitenkään hampaat irvessä suorittamaan. Lähdin prosessiin mahdollisimman avoimin mielin. Mentorointi osoittautui rennoksi jutusteluksi kokeneemman kollegan kanssa. Mieleeni on jäänyt mentorini lausahdus ”Ahkeruus on lahjattoman lohtu”, joka on riemukas ja anarkistinen ja kaikkea muuta, kuin mihin tämän meidän kulttuurin vaikutuspiirissä varttunut ihminen uskaltaisi uskoa. Jotenkin siinä leuka loksahti. Oliko tämä nyt sitä haastamista? Joka tapauksessa oli hauskaa kuulla mentorini suusta lause, jonka hän toki lausui pilke silmäkulmassa. Ihan kuin olemiseeni ja tekemiseeni olisikin tulossa jonkinlaista vierasta, ennennäkemätöntä rentoutta. Juurileipäkin epäonnistui tänään ensimmäistä kertaa.
Mentorointi on ajallisesti lyhyt jakso, mutta yritän ajatella asiaa niin, että sisäistän mentorin, ryhdyn jatkossa oman itseni mentoriksi. Hieman samalla lailla kuin lapsi, joka sisäistää huolehtivan vanhemman ja kantaa häntä mukanaan läpi elämän. Kiperässä tilanteessa voin kysyä itseltäni: mitä mentorini tähän sanoisi? Onneksi tein myös muistiinpanot jokaisesta mentorointikerrasta. Kun selaan muistiinpanoja, huomaan kuinka paljon asioita ehdimmekään käsitellä. Sain ison kasan neuvoja, joihin kannattaa palata. Seuraavan kerran kun löydän itseni ressaamasta, keitän kofeiinittoman kahvin, istahdan parvekkeelle ja lausun ääneen kuolemattoman viisauden: Ahkeruus on lahjattoman lohtu. Uskomatonta mutta totta, tämä lause jäi itselleni päällimmäisenä mieleen koko prosessista. Ehkä tarvitsin juuri sitä eniten.
Kiitos Taru huumoristasi, maadottavasta asenteestasi ja anteliaisuudesta, vilpittömästä halusta auttaa. Kiitos WIFT mentorointihankkeesta, tästä mahdollisuudesta. Arvostan sitä kovasti.
