Siinä tapauksessa
Kirjoittaja
Elina Oikari
”Sä oot tavallaan niin kuin eteisessä.”, mentorini toteaa, kun pohdimme elokuvantekemiseni tulevaisuutta. Olen melkein kuin ”sisällä talossa”, mutta en vielä kuitenkaan. Ovelle koputetaan tiuhaan. Moni turhautuu ja alkaa viljellä omaa puutarhaa talon ulkopuolella. Jonossa ei ole mitään yleisessä tiedossa olevaa logiikkaa, kuten ei jossain kaupungin vuokra-asuntojonossa. Ymmärrän hyvin talon ulkopuolella puuhaavia ”puutarhureita”, joiden omavarainen elokuvanteko saattaa joskus, parhaassa tapauksessa, avata ikkunan suoraan sisälle taloon. Siten voi välttyä eteisessä värjöttelyltä.
Alalla oleminen on pitkälti epävarmaa vastausten odottelua, jollei sitten turvaudu ns. virallisten projektien ohessa omakustanne-elokuvien tekemiseen. Kelailen näitä asioita jatkuvasti, vaikka miten yrittäisin vältellä niitä tai keskittyä olennaiseen. Lähden marjaan pakoon ajatusten noidankehää. Mustikoita ja puolukoita löytyy viikko viikolta eteenpäin, vaikka joka kerran jälkeen totean, että ”nää on ny viimeset.” Pakkaslokerot täyttyvät äärimmilleen ja jokainen kotoa löytyvä muovikippo on jäisiä marjoja täynnä. Plop plop, marjat pyörähtävät astiaan ja pohja peittyy vähitellen näkyvistä. Tip tip, sataa koko päivän. Satoi tai paistoi, palaan generöösien marjapuskien äärelle.
En mieti tulevaa. Sitä on mahdotonta arvioida etukäteen. Voi vain toivoa taloon sisälle pääsyä, tai marjasadon jatkumista, pandemian päättymistä, terveyttä, rauhaa, rakkautta jamitä näitä on. Tulevaa ei voi nähdä ja toisinaan sitä on mahdotonta edes kuvitella, kuten viime kevät osoitti. Kuka olisi joskus joulun tienoilla uskonut, että muutaman kuukauden kuluttua tuhannet lennot perutaan, Uudenmaan raja suljetaan ja vanhainkoteihin ei pääse enää vierailulle. Ajan ja paikan käsitteet menivät totaalisen uusiksi. Yhtäkkiä oli rajattomasti aikaa, mutta liikkuminen ja ihmisten tapaaminen hankaloitui monella tapaa.
Vietin viime jouluni yksin Pariisissa. Julkinen liikenne oli lakkojen takia seis. Kävelin joka paikkaan, niin kuin olisin lakosta huolimattakin tehnyt. Läheisessä elokuvateatterissa pyöri elokuva naisesta, joka yrittää kävellä New Yorkista Venäjälle. Ajattelin, että tässäpä sopiva joulupäivän meno.
Ulkona satoi, sisään pääsi vasta viisi minuuttia ennen näytöksen alkua. Vanhassa kortteliteatterissa oli kylmä ja ilmassa leijui ummehtunut haju. Katsojia oli lisäkseni neljä, pari koditonta ja pari ei-koditonta vanhempaa naisoletettua cinefiiliä. Kodittomat naiset toivat teatteriin mukanaan pyörillä kulkevan omaisuutensa, toinen jätti vessaan pinkit pitsialushousut ja toinen puheli itsekseen. Itsekseen puhuminen päättyi elokuvan alettua ja kaikkien viiden katsojan keskittyminen kantoi lopputeksteihin asti.
Noin viikko sitten kävin katsomassa Andreas Horvathin ohjaaman Lillianin uudelleen. Espoolaisen kauppakeskuksen teatterissa oli moninkertainen määrä katsojia, muttei ihan (koronarajoituksin) loppuunmyytyä näytöstä. Taakseni sattui istumaan pari ”keskenään puhujaa”. Itseäni vanhemmat naisoletetut eivät tulleet vangituiksi Lillianin matkaan halki erämaaosuuksien eristämän pikkukaupunkien Amerikan.
Kaikkia ei voi tavoittaa. Eikä haluaisikaan. Ei valmiilla elokuvalla eikä elokuvan aihiolla. Mitä enemmän elokuvia tekee/suunnittelee, sitä varmemmin ne kuitenkin saattavat löytää katsojansa tai jonkun, joka avaa oven. Vaikka edes sen yhden ”itsekseen/keskenään puhujan”, joka hiljenee näytöksen ajaksi.
Susan Sontag totesi Béla Tarrin Sátántangósta, että se on elokuva, jonka hän toivoisi näkevänsä joka vuosi elämänsä loppuun asti. Mietin, onko mulla tämmösiä elokuvia, niitä ns. aution saaren kiekkoja. Enpä tiedä, en ole lähdössä autiolle saarelle. Mutta loppuun voin lisätä tunnustuksen, että torkuin Sátántangón 439 minuutista noin neljäkymmentä. Torkahduksella ei sinänsä ollut mitään tekemistä elokuvan kiinnostavuuden / vangitsevuuden kanssa, se oli inhimillistä festivaaliväsymystä ja toisaalta kotoisaan oloon tuudittautumista Sodiksen ergonomisimmilla tuoleilla.
Uudessa kodissani on mainio tila/huone. Jättimäinen lasitettu parveke, jossa on iltaisin viileää, hapekasta ja josta voi seurata marjapuskien kyllästämien kallioiden taakse laskevaa aurinkoa. Parvekkeella olen omassa hapekkaassa kuplassani — eteisessä. Viiden minuutin kävelymatkan päässä on kallioinen metsä vanhoine puineen, vartin päässä merenranta, josta saa joinakin päivinä ahvenia, joinakin lahnoja. Meren takana ovat erinäiset talot, joiden edustalla on ihmisiä pitkissä jonoissa, virtuaalisissa ja fyysisissä.
Vaikka vähään aikaan en pääsisikään ”eteisestä” ”taloon", niin sitten totean Franz Kafkan sanoin, (sitaatti, joka avaa László Krasznahorkain Saatanatango-romaanin, johon myös Tarrin elokuva pohjautuu): ”Siinä tapauksessa haluan sittenkin mieluummin odottaa.”
