Uudelleensyntymiä

Kirjoittaja
Elina Oikari

Mies tulee esiin kaatuneen puunrungon juurien välistä. Hän on yltä päältä multainen ja huutaa.

Edellä tiivistettynä kohtaus työn alla olevasta lyhäriprojektista. Oikeastaan leffaprojekteja on kolme, kaikki elämänkaarensa eri vaiheissa. Kukaan ei ole kuollut tai kuopattu, vielä.

Olen lähijunassa ja minulla on vain tämä junamatka aikaa kirjoittaa blogi. Juna suuntaa etelään, kaupunkiin, jossa elokuvateatterit ovat hiljattain auenneet. Kiitos hetkeksi rauhoittuneen tilanteen pääsen pian taas näkemään elokuvia.

Kevät on ollut poikkeuksellinen, pysäyttävä ja jokseenkin myös ”sielua kuohkeuttava kokemus”. Jälkimmäinen loistava termi tarttui korvaani kuunnellessani Kulttuuriykköstä, jossa yksi vieraista oli ollut Hannu-Pekka Björkmanin kurssilla Valamon luostarissa. Kurssin aikana tuli esille näkemys, että ”yksi taiteen tehtävistä on kuohkeuttaa sielua”.

Kevään aikana pääsin kuohkeuttamaan sieluani lähinnä läppärin ruudulta (mikä on jotakuinkin hyvin pinnallista kuohkeutusta, lähinnä jotain rapsuttelua), kirjojen sivuilta sekä halvoista pikkukauittimistani pakattujen äänitiedostojen muodossa. Levysoittimeni, kuten suurin osa kamoistani, valtaa tällä hetkellä ystävien ja perheenjäsenten nurkkia.

Olen parin päivän päästä ollut viisi kuukautta vailla vakinaista asuntoa. Olen istunut monesti junassa Mummolan ja Helsingin väliä. Nyt Mummola merkitsee enää edesmenneitä isovanhempia. Viimeinen nukkui rauhallisesti pois koronakevään keskimailla. Välittömästi Mummin mentyä alkoi paistaa aurinko, tuli lämmin kesä.

Junan ikkunasta avautuu eräänlainen elokuvakangas, jossa ihmisistä näkee fragmentteja, joiden pohjalta voi kuvitella heidän mahdollisia elämiä. Vähän kuin joissakin Sergei Dvortsevoyn tai Bela Tarrin kiekoissa. Tosin niissä niitä fragmentteja saa katsoa pidempään. Niin kauan, että sielu kuohkeutuu.

Näin mentoriani Saria tutussa kulmakuppilassa, jossa olemme tavanneet kaikki kolme kertaa. Tapaaminen oli lämmin ja huokui helpotusta poikkeuksellisesta keväästä selviytymisestä. Olin myös juuri allekirjoittanut vuokrasopimuksen tulevaan kotiini merellisessä lähiössä. Tapaamisen aikana kirkastui jälleen tunne omasta tekijyydestä ja periksiantamattomuuden merkityksestä. Jonkinlaisesta omapainoisesta itsepäisyydestä ja käsityöläisen nautinnosta, siitä kun työn näkyvä tulos tuottaa tekijälleen nautintoa.

Siitähän elokuvanteossa on pitkälti kyse: tehdä näkymätön näkyväksi. Idean, joka uinuu jossakin, usein melko pitkään, non-verbaalisessa maailmassaan, saattaminen valoon ja kankaalle. Jos tässä onnistuu jotenkin monimutkaisista rahoitus- ym rakenteista huolimatta, niin se on jo itsessään palkitsevaa. Se, kun idea lopulta jäsentyy leikkauksen ja äänen kautta monimerkitykselliseen kontekstiin, jota elokuva parhaimmillaan on: ”sielua kuohkeuttava katsomiskokemus”.

Nyt ollaan jo Pasilassa. Joten heippa tältä erää.