Rakenteita ja rauhaa

Kirjoittaja
Maija Virtanen

Kun korona-lockdown tulee ja moni asia pysähtyy, minä nautin. Saan viimeinkin luvan lopettaa pyrkimykseni ja pyristelyni uutta ja erilaisempaa kohti. Lienen harvinaisuus korona-aikana: kuukausipalkkainen luovan työn tekijä, jota edes lomautus ei juuri nyt uhkaa. Siksi satunnaisen me-kuollaan-kaikki -uhkan ja länsimaispohjoismainen-hyvinvointiyhteiskunta-tuhoutuu -pelon lisäksi minulla ei ole välitöntä (taloudellista) hätää. Tulee tunne, että saan oikeasti nyt laittaa hyllylle sen kipuilun, jota olen kokenut useamman vuoden. Kipuilun siitä, kun ei ihan tajua, mitä kohti minun pitäisi mennä ja kipuilun, kun luulee tietävänsä, mutta se onkin liian pelottavaa. Minulla on myös perhe eli en ole edes yksin. Sen lisäksi minulla on parin kuukauden ajan “taiteilijaresidenssi”, ystävän yksiö, joka on tyhjillään, ja jonne saan mennä olemaan myös yksin. 

Olen tehnyt palkkatyökseni luovaa ryhmätyötä kohta 20 vuoden ajan. Se on ollut vaihtelevaa ja palkitsevaa. Mutta usean vuoden olen kokenut, että se on nyt nähty ja että täältä olisi tulossa vielä jotain muutakin. Itsenäisempää. Muutos on silti turhauttavan hidasta ja sillä on melkoisia sisäisiä möhkäleitä esteinä. Erään työmatkapyöräilyn aikana minulla alkaa pyöriä päässä mantra: “En ole huono, minulta puuttuu vain rakenteet. En ole laiska, minulta puuttuu vain rakenteet. En ole saamaton, minulta puuttuu vain rakenteet”. Tajuan siis, että minulta puuttuu rutiinit tehdä omaa taiteellista työtä kohti vievää muutosta. Aika ja paikka. Missä ja milloin. Sillä niin kauan kuin voin tehdä sitä “milloin vaan”, en tee sitä koskaan.  

Aikoinani taiteellista graduani kirjoittaessa ohjaajani paras ohje oli: “Se vaatii istumalihaksia”. Tiedän sen, mutta miksi on silti niin hankala aloittaa? Huomaan, että jotain mitä eniten haluaisin, on vaikeinta aloittaa koska siitä ei haluaisi jäädä itselleen kiinni tylsien tai keskinkertaisten tuotosten kanssa. Yritän välillä harhauttaa itseäni tekemällä paljon kaikenlaista: kirjoitan, piirrän, maalaan, sanoitan, sävellän, lavastan, jne... Huomaan mentoritapaamisella myös luoneeni kuvitteellisia ryhmiä, joihin minulla ei olisi mukamas pääsyä: muusikot, elokuvantekijät, teatterintekijät… Olen kuitenkin jo koputellut ja availlut useampaa ovea vain huomatakseni, ettei ovia koskaan ollutkaan. 

En ole vielä keksinyt, miten siirtäisin lockdownin aikana kokemani rauhan tälle normivaatimusten puolelle. Toivon kuitenkin että edes sen kokemus avaisi mahdollisuuden uudelleenlöytämiseen. Ensin yritän kuitenkin löytää sen oman tekemisen ajan ja paikan. Ja sen joudun vaatimaan ensiksi ihan vain itseltäni.

Tämän lockdownin levollisempaa kokemustani summaa Julia Adalin keväällä 2020 julkaisema biisi Lepoa ja rauhaa: https://snd.click/juliaadal1