Minä olen golfpallo

Kirjoittaja
Karin Pennanen

Kolmannessa mentorointisessiossamme, tällä kertaa whatsappin välityksellä, mentorini Taru lausui golfvertauksen, joka kuvastaa osuvasti (sic) tilannettamme tällä hetkellä. Olet golfpallo viheriöllä, menossa pisteeseen A. Sinut lyödään pisteeseen B. Löydät itsesi aivan uudesta paikasta. Golfpallona sinua alkaisi todennäköisesti ahdistaa aika maan perkeleesti jos pitäisit krampinomaisesti kiinni suunnitelmastasi siirtyä pisteeseen A. Ymmärsin jutun opetukseksi sen, että golfpallona minun tulee harjoittaa joustavaa mieltä. Tänä keväänä olemme kaikki olleet golfpalloja koronan huidellessa loputtomiin horisonttiin jatkuvalla viheriöllä. Osa meistä on lentänyt vesihautaan tai pusikkoon asti. Onnekkaimmat ovat sentään pysyneet nurtsilla. Itse olen selvinnyt näennäisesti vähällä, mutta kyllä tämä jättää jälkensä meihin kaikkiin.

Päämääräni mentoroinnin startatessa oli tutkia keinoja, joilla siirtää painopistettä kirjoittamisesta ohjaamiseen, mutta nyt ohjaaminen tuntuu entistä kaukaisemmalta johtuen olosuhteista. Elämä on juuri tällaista: arvaamatonta. Se, että voin kirjoittaa tuntuu puolestaan yhtäkkiä loistomahdollisuudelta. Vaikuttaa sitä paitsi siltä että tulen kirjoittamaan enenevissä määrin, suomeksi, ruotsiksi ja norjaksi.

Kun päiväkotisuositukset poistuivat, veimme lapsemme päiväkodin ulkoiluihin. Hän sai olla aamupäivällä pihalla kolmisen tuntia, sitten hain hänet kotiin lounaalle ja katsomaan parit Ryhmä Haut tai Muumit. Kolmeksi vein hänet takaisin iltapäiväulkoiluun pariksi tunniksi. Toimi yllättävän hyvin viikon, sitten lapsi alkoi protesteeraamaan jatkuvaa edestakaisin juoksemista. Viimeisiksi viikoiksi hän sai mennä taas kokopäiväiseksi, vaikka vähän kyllä epäilytti edelleen. Mutta mikä tunne saada itselleen seitsemän tunnin työpäivä!!! Voiko tämä olla totta? Tällaistako tämä oli ennen? Nopeasti asiat kuitenkin unohtuvat. Joudun muistuttamaan itseäni siitä, että lapsi todella oli yli kaksi kuukautta kotihoidossa. Ei pitäisi olla ihme jos eräät hankkeet hieman laahaavat perässä.

Kevät ei ole ollut suotuisa käsikirjoittamiselle. Joka kerta kun rupean kirjoittamaan tosipohjaista elokuvaani, joudun tekemään aikamatkan kahdeksankymmentä vuotta taaksepäin, menneeseen maailmaan. Semmoista matkaa ei noin vain tehdä jos on tunti aikaa siellä, toinen täällä. Olen viimeistään tänä keväänä oppinut itsestäni sen, että tarvitsen käsikirjoittamiseen rauhaa ja useita, minimissään kolme tuntia putkeen kerrallaan. Ja tarvitsen yksinäisyyttä. Olen siis keskittynyt muihin töihin.

Saatoin valmiiksi lyhärin jo aiemmin kuvaamastani materiaalista joka yllättäen alkoi resonoida korona-ajassa. Tein siihen muun muassa uuden äänisuunnittelun. Kävin myöhään iltasella kerrostalomme pihalla äänittämässä foleyääniä, tarkemmin sanottuna korkokengillä kävelyä. Tuli kyllä jälleen kerran niin pro olo että oksat pois. Naapuritaloista alkoi lapata ulos mummoa roskapussin kera. Mummo-oletetut pysähtyivät ja jäivät tuijottamaan, jotenkin vihaisen tuijotuksen erottaa sadankin metrin päästä vaikkei kasvonilmeitä näy. Mikäänhän ei ole niin epäilyttävää, kuin ihminen joka ei ole selkeästi menossa johonkin suuntaan vaan maleksii paikoillaan tai kävelee edestakaisin. Mies ilmestyi naapuritalon parvekkeelle huutamaan ”Onko sulla joku ongelma siellä?” Kävelin edestakaisin korkokengissäni ja huusin takaisin, että teen työtäni. Siinähän ne epäilyt hälvenivät kätevästi. Sellainen herrankukkaro tämä nykyinen asuinalueeni on, että jos joku kävelee korkokengissä pihalla pari kertaa edestakaisin, on se ihan sensaatio. Olisi pitänyt vastata, että teen taidetta. Se selittäisi kaiken jatkossakin. No, sain äänet äänitettyä. Mies tosin oli oikeassa, minulla oli ongelma. Nimittäin linnunlaulu. Olisin kaivannut puhtaita korkokengän kopinoita, jotka myöhemmin löysin vanhasta äänikansiosta koneeltani. Tulipahan käveltyä, taiteellisesta työstä suurin osa on kuitenkin ylijäämää sanoo minimalisti ja juurileipuri; juurta ruokkiessa suurin osa menee roskiin ellei sitten tee jämäjuuresta pannukakkua. Olen tehnyt paljon jämäjuuripannukakkutaidetta tänä keväänä.

Ja olen ollut yllättävän luovalla tuulella. Milloin ehtisin tehdä koregrafian, jonka tanssisin itse? Entä kauan suunnittelemani sarjakuvan? Videotaidettakin olisi tuloillaan. Päähän ilmestyvät runot herättävät yöllä. Vain aikaa ei ole riittävästi, mutta onko sitä koskaan ollutkaan? The trouble is, you think you have time. Sanoi Buddha. Meditoidakin kannattaisi. Keho ja mieli menevät helposti ylivireystilaan näinä aikoina. Olo on ollut mm. hauras, neuroottinen ja euforinen viime kuukausina.

Nyt. Koronavitsit eivät enää naurata, vessapaperit on niin nähty. Circus Corona, minun ja lapseni yhteinen projekti, on mennyt konkurssiin. Tekisi mieli kyllä tehdä edes yksi maalaustaiderekonstruktio! Ehkä syksyllä vielä ehtii jos toinen aalto tulee ja uusi poikkeusaika. Katsokaa, huumorin kukka edelleen kukkii. No, ehkä kuitenkin mieluummin EI toiselle aallolle, vaikka eihän minun mielipiteeni jotain virusta kiinnosta. Merenrantakävelyt kuuluvat edelleen päivittäiseen ohjelmaani. Tasan sama reitti joka päivä ja silti vapauden tunne. Luonto on joka päivä erilainen. Kiitän luontoa joka on hoitanut minua tämän kevään. Olen tällainen hippiäinen: luonto, juurileipä, runot, black metal.

Oli taas maadottavaa jutella Tarun kanssa. Mentorointi on ollut minulle ensisijaisesti juuri maadottavaa. En tiedä, milloin saan tehdä ohjaajan töitä seuraavan kerran, mutta myös tämä oli lohduttava neuvo: teet sitä koko ajan. Kaikki mitä teen tai koen tai ajattelen on ohjaajan työtä. Itse ohjaaminen ei Tarun mukaan eroa mistään muusta tekemästäni, ei pyöräilystä tai hengittämisestä. En ehkä nyt lähde sen enempää miettimään, miten hengittäminenkin on minulle ajoittain ongelma. Mitä se on, kun kaikkein itsestäänselvimmät asiat muuttuvat monimutkaisiksi? Yritän jatkaa maadottumista.

Olen saanut oikeasti arvokkaita neuvoja. ”Ohjaaminen on ihmisten kanssa toimeen tulemista.” Loppujen lopuksi on kyse yksinkertaisista asioista. ”Ohjaaja on kätilö, joka auttaa jotain elävää syntymään.” Tämä on mukava ajatus, sillä mieluiten en olekaan valokeilassa. Fokus ei ole minussa. Kaikkein mieluiten unohtaisin itseni, ja uskon, että kun näin käy se on merkki siitä että homma toimii. Itsensä voi unohtaa vain jos luottaa yhteistyötovereihinsa.

Kun mentorointikaari nyt kääntyy kohti loppuaan, tosin pitäen sisällään lupauksen jonkinlaisesta jatkosta; ovi on raollaan eikä sulkeudu kokonaan, mietin mitä kaikkea talletan sydämeeni mentorointiprosessista jatkotaivaltani varten. Ainakin Homo Ludensin. Leikkivän ihmisen. Leikki on sana, joka on toistunut keskusteluissamme Tarun kanssa. Jotenkin aina palaamme siihen. Parhaimmillaan taiteen tekeminen on leikkiä. Vapaata valtataisteluista ja muusta tunkkaisesta, vapaata egoista. Leikki. Taidan tästä lähteä mereen uimaan.