Reflektointi 2

Kirjoittaja
Anne Karttunen

Virus laittoi tässä välissä ajatukset ja elämisen uusiksi. Työt menivät kuten monilla meistä. Halvaantumista, odottelua. Väsymys. Isojen dedisten siirtymisiä, siirtymisiä. Suututtaa tavallaan turha valmistautuminen ja jännittäminen. Tuotoksen muuttuvat kuitenkin - mieleni vaatii uutta, prosessi ei ole pysähtynyt. Apurahahakuja, painetta olla luova ja uusiutuva, haluttava.

Uusia ideoita tulee kahden minuutin välein, mihinkään en osaa keskittyä. Olisiko nyt mahdollisuus toteuttaa niitä projekteja. Piirtää. Vanhat sarjakuvakäsikset. Ruokoja rannasta, tussipulloon, tussit seinillä, jää kesken. Kaikki digitaaliset työkalut päivitykseen. Niskaan koskee, onko tämä koronaa, väsyttää, onko tämä koronaa. Elämäni taloudellinenkin infra vaatia uudelleenajattelua. Vanhasta on vaikea päästää irti. Saako olla väsynyt.

Viherkasvini voivat todella hyvin. Leivon. Maalaan naarmuisia väliovia. Ikkunalaudat ovat täynnä impulsiivisessa mielentilassa tomaattirasioihin heiteltyjä siemeniä. Aloitan, en jaksa jatkaa. Olen koko ajan valmiustilassa reagoimaan ylihuomenna tai ensi viikolla tulevaan uuteen tietoon ja uuteen odotteluun. Tähänhän olen tottunut kokoikäisessä freelanceriudessa, nyt epävarmuus vain on suurempaa ja päätöksiä on vaikea tehdä. Tämä koskee ihan kaikkia. Ihan kaikkia.

Olisiko mahdollista tehdä työtäni, kun yhteiskunta on osin suljettu?

Miten markkinoida itseään, kenelle? Mentorini kysyi hyviä kysymyksiä. Kenen kanssa haluaisit tehdä? Mikä saa minut liekkeihin? Mitä tykkäisin tehdä? Haluaminen, toivominen tuntuu nyt raskaalta. Vastaan tähän ehkä seuraavassa reflektiossa.

Missä toteudun itsenäni, tekijänä?

Mietin myös sukupolvia, aiheita mitä nousee, mistä teoksia tehdään.

Olen koettanut parin viimeisen vuoden ajan myös sivupolkuuntua. Siellä on osa-alueita, joissa toteudun, suurelta osin en. Onko järkeä omistaa aikaansa keskiharmaalle? Virus on laittanut myös tämän katkolle.

Haluaisin tehdä työni hyvin ja sitä myötä nauttia työstäni, yhteisestä työstä ja teoksen valmistumisesta. Onko tämä kohtuullinen syy.

Mihin valmistaudun tai fokusoin, kun kukaan ei tiedä yhtään mitä muutaman kuukauden päästä on. Meditoin leipomalla hirveän monimutkaisia leipäjuurilimppuja tai korvapuusteja. Keskittyminen konkreettisiin hitaisiin prosesseihin on nautinnollista, toisaalta niitä ei meinaa jaksaa, unohtuvat. Seison päälläni päivittäin. Juoksen, kävelen.

Saatanan facebookista on tullut kontaktien korvaajana riippuvuus. Otan tyhmiä kuvia, teen paskoja runoja, onnistun laskutehtävässä.

Pitääkö noita hengityssuojia alkaa ommella. Niistäkin tulee kohta designfetissejä.

Vihaan sanaa resilienssi. En jaksa enää urheilla.

Suru eristetyistä läheisistä on ehkä jopa suurempaa kuin oman työtilanteen vatkaaminen.

Virusaika on toisaalta pakottanut olennaisten asioiden ja ajatusten äärelle. Niitä tekee mieli vältellä tarmokkaasti, välillä kierrellä ja kuunnella. Miten haluan käyttää aikani? Miten elää hyvää elämää

Piikkimatolla jatkan aamuyön keskeytynyttä unta.

Kurkut kasvavat kiihkolla. Miksi kesäkurpitsa tai joku mikähän tuossa purkissa ei idä.