Peruna lentää karanteenissa
Kirjoittaja
Elina Oikari
” -Tässä kohtaa peruna lentää Helsingin yllä. Peruna ei vielä näy kuvassa, mutta se lisätään myöhemmin. Perunan määränpää ja sen aiheuttamat seuraukset ovat vielä vähän auki…”
Näytän läppäriltä pikakelauksella mentorilleni Sarille raakaleikkausta työn alla olevasta indie-lyhäristä. Lyhäri on yhdistelmä spagettiwestern-henkistä fantasiaa ja päähenkilöiden todellisia kokemuksia pohtivaa dokumentaaria.
Vain reilu kuukausi sitten istuimme Sarin kanssa rupattelemassa kalliolaisessa kahvilassa. Leppoisasta tunnelmasta huolimatta huomasin, että kahvilassa oli meidän lisäksi vain muutama asiakas. Meilläkin pohdinnat liukuivat vähän väliä elokuvista koronaan. Tästä hetkestä katsottuna niin kuukauden takainen mentori-tapaaminen kuin viime kesäiset kaitafilmi-lyhärin kuvaukset tuntuvat varsin kaukaiselta ja jotenkin epätodellisilta tapahtumilta.
Vietän sosiaalista eristäytymistä hiljattain avautuneen Uudenmaan rajan pohjoispuolella, pienessä kaupungissa, jossa on tähän mennessä todettu vasta yksi koronatartunta. Etäisyys Helsinkiin tuo mielenrauhaa samoin kuin majapaikkani, entinen mummola. Paikka on eräänlainen turvallinen kiintopiste lapsuuden ja aikuisuuden välillä. Mummolassa olemiseen on aina kuulunut autuas joutilaisuus. Täällä ei olla tehty läksyjä tai stressattu valmistumista. Täällä on syöty lettuja, käyty kalassa ja veistetty pieniä hyödyttömiä puuesineitä.
Vähitellen 1980-90-lukulainen tylsyys ja joutilaisuus on hiipinyt tajuntaani. Jätän puhelimen kotiin ulos mennessä. Putkitelkkarista ihmettelen koronaa edeltävää todellisuutta erilaisten reality-ohjelmien kautta (15 vuotta televisiotta eläneelle on oikeastikin aika eksoottista surffailla kanavia kaukosäätimellä). Tylsyydestä kumpuaa uusi, samalla tuttu ja tuntematon tyyneys, kun poikkeuksellinen arjen rytmi ja sosiaalisesti minimalistinen elämä pakottavat toisenlaiseen ajatteluun ja työskentelyyn. Eristyksen aikana olen oppinut työkurin merkityksen ihan konkreettisesti. Olen tehnyt muun muassa itselleni viikkokohtaisia to-do-listoja ja tutkiskellut uusia työskentelymetodeja.
Yksi keskeinen työmetodini ennen korona-aikaa oli flaneerata kaupungilla. Elokuvaa ja erityisesti käsikirjoitusta ideoidessa, lähdin usein yksin ulos kävelemään, paikkoihin, joissa on ihmisiä ympärillä. Erityisen tärkeää oli käydä yksin katsomassa elokuvia. Saatoin myös istua tuntikaupalla kahvilassa tai jossain rauhallisessa baaripöydässä muistikirjan kanssa. Tyypillinen ideointipäiväni Pariisissa oli kävellä 45 minuutin matka Cinémathequeen, katsoa elokuva ja kävellä eri reittiä takaisin kotiin. Samalla joku keskeinen idea yleensä edistyi merkittävästi ja kotona pystyin kirjoittamaan sen alas.
Olennaista kyseisessä metodissa oli nimenomaan olla yksin, mutta samalla ihmisten keskuudessa. Koska silloin ympäröivä todellisuus ja ihmiset, joita en tunne ja joiden kanssa en keskustele tai keskustelen hyvin vähän, ruokkivat mielikuvitusta ja sähköistivät ideoita. Usein kävi jopa niin että häly, astioiden kilinä ja kolina sekä ympäröivä puheensorina laukaisivat minussa jonkinlaisen syväkeskittymisen, jossa vaikeatkin asiat löysivät ratkaisunsa. Sain esimerkiksi kirjoitettua sekä kandin että maisterin kirjalliset osat suurelta osin muinaisessa Corona-baarissa, joka ei ollut kovin hiljainen työskentelypaikka.
Nykyisessä tilanteessa edellä mainittu metodi joutuu hyllylle. Ihmisten keskuudesta pitää pysytellä poissa. Täällä pikkukaupungissa ei myöskään onnistu ihmisten tarkkaileminen, koska huomaan, että minua tarkkaillaan kaksin verroin takaisin, jos katseeni harhailee vastaantulijoihin. Lisäksi spontaani haahuilu ulkona ei onnistu entiseen malliin. Metsäpolut on kävelty jo molempiin suuntiin. Tuntuu kuin olisin elänyt viimeisen kuukauden suunnilleen yhtä ja samaa päivää aina uudelleen.
Tarkkailu ja ideoiden sähköistäminen pitää siirtää ulkoisesta jonnekin ”sisälle”, muistiin, tajuntaan, kirjoihin ja musiikkiin. Joku kutsuisi tämäntyyppistä työskentelyä meditoinniksi. Itselleni myös ulkomaailman havaintojen ideoiksi suodattaminen on ollut eräänlaista meditaatiota. Nyt ulkomaailman ollessa ”suljettuna” pitäisi kuitenkin vielä tiiviimmin sukeltaa jonnekin ”sisälle”. Katsotaan miten se luonnistuu. Uskoakseni hyvin mummolan turvallisten seinien sisällä. Ennen sukeltamista ”sisäisen” syvään päätyyn aion kuitenkin lennättää perunaa Helsingin yllä kohti tuntematonta määränpäätä. Ehkä käyn myös kalassa.
Peruna nostetaan maasta ja kohta se heitetään Helsingin ylle.