Minä olen Telemakhos

Kirjoittaja
Karin Pennanen

Oli ilouutinen, kun sain kuulla saaneeni mentorin WIFT Finlandin mentorointihankkeen kautta. Kun hanke lanseerattiin hain heti mukaan, ja seuraavallakin kerralla hain. Kolmas kerta toden sanoo.

On tosi kiva saada mentori tällaisen hankkeen kautta, jossa on järjestetyt puitteet, aikataulu ja selkeät sävelet. Olen monta kertaa miettinyt kääntyväni jonkun kokeneemman tekijän puoleen, etsiväni mentorin ihan omine nokkineni, mutta siinä on ollut minulla jokin kynnys. Olen ajatellut, etten voi vaivata kiireisiä ihmisiä. Ja kieltämättä mielikuva, jossa roikun J.Karjalaisen paidanhihassa eikä hän kehtaa sanoa minulle että Karin, koeta nyt pärjätä omillasi, mul on keikka - niin. Onhan se vähän kiusallinen. No, J.Karjalainen on joka tapauksessa aina myös mentorini, vaikkei hän tiedä sitä itse.

Kun kirjoitan tätä on jo helmikuun loppu, talvi on näköjään peruttu tältä vuodelta. Ilmassa on kevään ja koronaviruksen tuntua. Takana ovat aloitusseminaari sekä ensimmäinen kahdenkeskinen tapaaminen ihan oikean mentorini, elokuvaohjaaja Taru Mäkelän kanssa.

Sen lisäksi, että saan mentorin, koen olevani osa jotain ryhmää tai viitekehystä, mikä tuntuu mukavalta. Aika paljon olen puskenut yksin työhuoneellani. Ja vastahan minä puolitoista vuotta sitten palasin kolmen vuoden vanhempainvapaalta ”työelämään”. Whatever that means. Vapaus, työ ja elämä ovat suhteellisia käsitteitä. Joka tapauksessa, kaipaan ihmisten pariin. Aloitusseminaarissa saan tavata heitä ja kuulla heidän taustoistaan.

Mentorointicoach avaa aloitusseminaarissa mentor-käsitteen taustoja. Kuulemani pohjalta summaisin tapahtumat seuraavanlaisesti. Telemakhos oli Odysseuksen poika, joka odotti saarella isäänsä, joka oli yllätys yllätys jumittunut johonkin. Penelope puolestaan odotti omassa kuplassaan kyllästymiseen saakka. Tekemakhos sai mentorin tukemaan kasvuaan kun vanhemmat olivat poissaolevia. Hän sai sen ensimmäisen Mentorin. Joka btw oli Odysseuksen frendi. Välillä Pallas Athene hyppäsi Mentorin nahkoihin ja mentorista tuli yli-mentori.

Pallas Athenehan oli roomalaisille Minerva, ja itse asuin ”etsikkoaikanani” Minervankadulla Töölössä. Katselin ikkunastani pöllöä, joka iltaisin laskeutui viereisen kirkontornin päähän huhuilemaan. Kaikki liittyy kaikkeen mutta tämä ei liity nyt mihinkään, sori. Aloitusseminaarista jäi kuitenkin hyvä mieli. Minä olen Telemakhos. Odysseus ja Penelope, sekoilkaa keskenänne. Minä lähden tästä vähän soutelemaan.

Ensimmäinen mentorointitapaaminen. Tapaamme Tarun kanssa Lapinlahden sairaalassa ja istuudumme pitkälle käytävälle kahvilapöydän ääreen. Tämä on tuttu paikka, sillä toimin 2000-luvun alussa aktiivisesti Pro Lapinlahti-liikkeessä, joka pyrki suojelemaan sairaalaa sulkemiselta. Kokoustimme sairaalan tiloissa ja tiedän, että täällä on hyvä henki. Paikalla on väliä. Minulle tämä on toivon ja uusien alkujen paikka, vaikka sairaalan historiassa on myös surullisia kohtaloita kuten runoilija ja näytelmäkirjailija Josef Julius Wecksell, joka lopetti kirjoittamisen ja vietti Lapparissa elämänsä loput 40 vuotta. Ylipäänsä täällä on ollut hoidettavana paljon taiteilijoita.

En ole enää parikymppinen vastavalmistunut ja haluankin avata Tarulle taustaani ja osin mutkikasta polkuani elokuvan pariin. Uskon, että hän tarvitsee tämän tiedon. Selvitys vie aikaa ja Taru kuuntelee. Selittäessäni tähän astisen taipaleeni etappeja, käännekohtia ja kuoppia hahmotan yhtäkkiä selkeästi miksi ja miten olen tässä pisteessä jossa olen tänään. Mentoroinnista on ollut apua jo ennen ensimmäistä tapaamista, kun olen kelannut taaksepäin ja mieleeni on noussut jo unohtuneita käänteitä. Kausaliteetti alkaa hahmottua. Tiedän, etten ilman mentorointia olisi näin järjestelmällisesti katsonut taaksepäin. Jotta voisin katsoa eteenpäin.

Konkreettinen haasteeni tällä hetkellä liittyy painopisteen siirtämiseen käsikirjoittamisesta ohjaamiseen. Koska olen ollut itse käsikirjoittava ohjaaja, olen istunut paljon koneen edessä kirjoittamassa ja tauot ohjausten välillä ovat venyneet pitkiksi – ja kuten kaikki tietävät, aina ei pääse kuvauksiin saakka. Rakastan kirjoittamista mutta jossain määrin olen jumittunut ns. kehittelyhelvettiin enkä koe kehittyväni ohjaajana. Muun muassa tätä asiaa pohdimme Tarun kanssa. Myös äitiyden ja työn yhdistäminen on aiheena.

Olen kuvitellut, että tiedän kyllä suurin piirtein itse mitä minun pitäisi tehdä, joten yllättävää on, että Taru saa minut ihan oikeasti ajattelemaan vaihtoehtoja, jotka eivät ole pälkähtäneet mieleeni. Jo ensimmäisen mentorointikerran jälkeen tuntuu, että tiedostan uusia mahdollisuuksia. Voin ajatella toisin. Saan käytännön neuvoja, lukuvinkkejä, kokemukseen perustuvaa tietoa. Tajuan, että tästä lähtee muutos. Onko se pieni vai suuri, nopea vai hidas, mitä väliä. Muutos on alkanut.

Sen lisäksi saan tietää että naisen elämä alkaa 50-vuotiaana ja että elän 100-vuotiaaksi. Kiitos. Tähän se rukouskädet-emoji.

Tuntuu ylelliseltä istua siinä ihmisen kanssa joka haluaa auttaa ja ajattelee parastani ja joka tuntuu tajuavan jotain minusta. Ja joka jakaa omista kokemuksistaan. Sanoin hakemuksessani, että ihminen tarvitsee peilausta jotta näkisi itsensä, oman tilanteensa. Peili on kirkas.