Mentorointi
horses-654837_1920_color.jpg

Blogi

"Ei vitsi tää tulee toimiin niin hyvin"

 

Kirjoittaja
Sabina Köteleki

Tuijotan inspiraation vallassa ruutua ja tuon musiikkia leikkausprojektiini.

“Ei vitsi tää tulee toimiin niin hyvin.”

Asetan score-musiikin paikalleen ja painan play. Kohtaus alkaa pyöriä. Ei, musa lähtee väärästä kohdasta. Siirrän sitä vähän ja laitan alkuun feidin. Okei, nyt. Katson kohtauksen tällä uudella musalla kerran, kahdesti, kolmesti. Siirrän sitä, pätkin sitä, kokeilen paria efektiä. Lopulta on kuitenkin pakko todeta:

“Ei hitto, eihän tää toiminut yhtään. No, ei se haittaa.”

Lyhytelokuvan leikkaaminen kotiläksynä on ollut minulle tärkein harjoite WIFT-mentoroinnissa. Sen tarkoituksena oli antaa konkreettista, ammattiani tukevaa tekemistä ilman paineita. Minulla oli reilusti aikaa ja lupa leikata materiaalista ihan millaisen elokuvan itse haluan. Toki näytän lopulta tuotokseni Hannalle ja saan siitä palautetta, mutta tärkeintä oli vaan päästä leikkaamaan. En ole ikinä ollut näin innoissani läksyjen tekemisestä!

Mentoroinnin alkaessa suurin ongelmani oli itsevarmuuden puute. Olin kasvanut paljon työssäni jälkituotantokoordinaattorina, mutten juurikaan leikkaajana. Jäin pitkäksi aikaa henkisesti jumiin ajatukseen omasta huonoudestani.

“En ole hyvä leikkaaja, koska en pääse leikkaamaan. Jotta pääsisin leikkaamaan, minun täytyy osoittaa olevani hyvä. Yritän vapaa-ajallani välillä leikata, mutten joko pidä tuotoksistani tai motivaatio on hukassa. Ja täten en voi kehittyä leikkaajana.”

Tällainen ajatuskehä oli lannistava, mutta myös koukuttava. Kun ei suostu uskomaan itsestään hyvää, voi vain nostaa kädet pystyyn ja olla näkemättä vaivaa. Olin myös mielessäni nostanut muut tuntemani leikkaajat jalustalle. Juteltuani Hannan kanssa opin, että myös ammattilaisilla on ongelmia. Jatkuvasti. Osa tismalleen samanlaisia kuin minulla. Muutkin epäilevät taitojaan, muutkin turhautuvat teknisistä ongelmista, muutkin kysyvät joskus itseltään: “Onko tässä mitään järkeä?”

Se oli todella helpottava oivallus. Kokeneimmatkin leikkaajat ovat ihmisiä ja itsevarmuuden heilahtelu on täysin luonnollista. En koe vieläkään olevani superhyvä ammattilainen, mutta on ihan ookoo olla matkalla sinne. Ei ole kiire.

Kotiläksyteokseni ensiesitys on jo lähellä. Sen työstäminen oli palkitsevaa silloinkin, kun hienot ideani eivät toimineet ollenkaan. Tiesin, ettei versioni tarvitse olla mikään mestariteos, tai edes lähellä alkuperäistä. Se on täyttänyt tarkoituksensa antamalla minulle vapaan leikkausalustan harjoitella ja kerryttää uutta kokemusta. Leikkaaminen oli niin kivaa, että siitä inspiroituneena olen jo haalinut itselleni syksyksi lisää vapaa-ajan leikattavaa. Se tulee olemaan haasteellista, mutta mentorointiprojektin ansiosta uskalsin tarttua siihen. Jokin lukko on auennut.

Huonouteen takertumisen sijaan voin taas ajatella:

“Minun ei tarvitse olla paras. Pitää vain leikata ja kehittyä omassa tahdissa.”