Mentorointi
horses-654837_1920_color.jpg

Blogi

Epäsuomalainen suomalainen idea

 
heidi_lindén_kuva.JPG

Olen saanut usein palautetta, että ideani ovat liian ”epäsuomalaisia”. Tempoltaan liian nopeita (liikaa hahmoja, liikaa tapahtumia) tai genre tai idea aivan liian kallis esikoisohjaajalle - olisi riski kenelle tahansa tuottajalle sijoittaa niin paljon rahaa esikoiselokuvaan. Palautteen antajat ovat kylläkin kehuneet ideoiden ”hulluutta” sekä visuaalisia demoja, mutta he ovat kokeneet elokuvan maailman itselleen vieraaksi. Sekä ikävä kyllä muutamaan otteeseen on myös kyseenalaistettu taitojani naisena pystyä ohjaamaan ns. uskottavaa scifiä tai toimintaa. Tästä on kylläkin vuosia onneksi, jo, mutta muistan, että siihen aikaan se lamautti minua hetkellisesti. Niihin aikoihin sorruin hetkellisesti inttämään päässäni, että kyllähän Rare Export (Jalmari Helander), Iron Sky (Timo Vuorensola) sekä aikojen alussa Renny Harlin saivat esikoiselokuvakseen läpi ns. ”kalliin” idean, jopa genre-elokuvan.

Yritinkin sitten kärjistetysti keksiä ”mahdollisimman suomalaisia ideoita”.

Tungin niihin lunta, saunan, mökin ja Int.keittiön: esim. känninen mies puhuu yksin, jotta idea olisi rahoittajan silmissä mahdollisimman ”suomalainen”, halpa ja helppo esikoisohjaajalle (minulle). Mutta tämä oli minulta jo pohjanoteeraus ja luovutin samantien, sillä enhän itse seuraa kyseisen lajityypin elokuvia; realismin tai usein jopa inhorealismin kenttää.

Vaikka olen kotoisin hyvin inhorealistisesta Itä-Helsingistä, päiväni ovat pienestä pitäen täyttyneet fantasiasta, toiminnasta ja ulkomaalaisista klassikoista. Pako realismista on suurin inspiraationi ja mielikuvitukseni lähde.

Syvällä sisimmässäni olen ollut kuitenkin jumissa ajatuksessa: miksi en osaa keksiä perussuomalaista ideaa, joka menisi rahoittajilla läpi? Toisaalta samaan aikaan olen tiennyt olevani suuren haasteen edessä: elokuvantekijänä minun tulee osata itse luoda ja kehittää omannäköiseni genre-elokuva, joka täyttää kuitenkin taloudelliset kriteerit. Idean on oltava sopivan kokoinen riski, ei liian iso, tuottajalle, joka ei mahdollisesti vielä tunne minua.

Mentorointihanke on valanut uskoa omaan tyyliini: tiedän kyllä mistä kirjoitan - ainoastaan minun on osattava pitää myös raamit (budjetti) kurissa - en voi maalailla heti alkuun 10M leffaa, sehän on oikeasti utopistista! Olen kai elänyt hieman oman elämäni elokuvaa ajatellessani, että saisin heti ykkösellä dystopiaelokuvan läpi?

Tällä hetkellä kehittelen yhtä pitkää genre-elokuvaa Bonnie & Clyde -henkeen sekä komedia-TV-sarjaa, joka on suomalainen, mutta vahvasti inspiroitunut ulkomaalaisista animaatioista.

Ulrika Bengts mentorinani on uskomattoman idearikas ja saanut minut näkemään mahdollisuuksia siellä, missä itse en niitä ole osannut edes kuvitella. Hänen kokemus ja tietämys alasta on vahvaa ja ihailtavaa. Myöskin ulkopuolisuuden tunne Suomessa (hän valmistui Ruotsista ohjaajaksi) yhdistää meitä. Kumma kyllä, vaikka itse olen valmistunut täältä, olen ideoideni puolesta aina kokenut olevani ulkopuolinen. Onneksi Ulrika on saanut minut näkemään tuon erikoisen minua riivanneen ulkopuolisuuden tunteen positiivisena asiana, sellaisena, jolla erotun, kunhan en lähde heti stratosfääreihin.

Uskon, että aivan jokainen tekijä, iästä ja kokemuksesta huolimatta, kaipaa aina keskustelukaveria, mentoria, jonka kanssa pallotella vaihtoehtoja, joka haastaa ja kyseenalaistaa valintasi, saa näkemään useampia mahdollisuuksia kuin sinä itse. Ja ennen kaikkea jakaa vankkumattoman intohimonsa elokuviin ja tarinoihin.

Muistan alkuaikoina leffakoulussa, kun eräs ohjaaja sanoi, ettei halua toista ohjaajaa settiin (esimerkiksi apulaisohjaajaksi), sillä kokisi sen ahdistavana. Ymmärsin häntä vaikka samaan aikaan itse olisin kaivannut kovasti jo silloin ns. ”toista ohjaajaa”, kokemusta toisesta, hänen työtavoista. Ajattelin myös, että ”toinen ohjaaja” minun setissäni opettaisi samalla vahingossa minua, tai ainakin antaisi palautetta jos ei muuta :)

Tapaus jäi kuitenkin syvästi mieleeni, sillä nyt minusta on tuntunut siltä, että ”setissäni on toinen ohjaaja”. Hän ymmärtää, mitä minä käyn läpi, hän kommentoi, hän kuuntelee, hän ohjaa ja kysyy oikealla hetkellä kysymyksiä, joihin minulla ohjaajana ihan aikuisten oikeasti tulee olla vastaus. Kaikkea ei tarvitse heti ratkoa, mutta kyllähän minun täytyy olla loppuun saakka miettinyt, miksi valitsen tehdä juuri näin, mitä haluan tällä sanoa ja ennen kaikkea saako vastaanottaja selvää ideastani.

Idea ei voi olla muistiinpano tekijälle. Sen tulee olla helposti luettava ja mukaansa vetävä käsikirjoitus. Lukija, tuottaja, rahoittaja, joka tekee päätöksiä, ei kuule minua, eikä tunne minua: tekstissä on oltava kaikki oleellinen. Ja jos ei ole, se vaatii töitä ja paljon, eikä se aina ole kivaa tai helppoa. On vaikea nähdä itsensä ulkopuolelle, kuinka paljon mitäkin tarvitsee avata kässärissä ilman, että se katkaisee tarinankerronnan ja tunnelman flown.

Hanke on avannut silmäni uudestaan sille, miten hienoa ja tärkeää on ohjaajien välinen kollaborointi. Me jaamme saman tuskan: haluan tehdä tämän tarinan, näen tämän jo elokuvana, mutta kuinka saan tämän kaiken sellaiseen pakettiin että rahoittaja rakastuu ideaan yhtä paljon kuin minä. Eikä ikinä silti saisi kadottaa aikajanalla omaa ääntään; omaa visiotaan - se on oikeastaan ainoa, mikä erottaa sinut muista tekijöistä. Tarinathan usein toistavat itseään, mutta jokaisella ohjaajalla on oma uniikki tyyli saada se kankaalle.

Kiitos WIFT:n mentorointihankkeen, viimeisen vuoden aikana olen saanut kullanarvoisia neuvoja.

-Heidi


Tekstin kirjoittaja, Heidi Lindén, on taiteen maisteri, joka toimii laaja-alaisesti elokuva-, tv-, teatteri- ja mainoskentällä ohjaajana, käsikirjoittajana, tuottajana ja näyttelijänä. Vuonna 2018 hänet palkittiin Vuoden Lyyti -arvonimellä tekemästään ansiokkaasta tasa-arvotyöstä.